Totesin New Yorkista kirjoittamassani nettipäiväkirjassa pari viikkoa sitten, ettei kansalaisjärjestöjen kannata syyllistyä samaan köyhien ihmisten näkökulmia vähättelevään ajattelutapaan, kuin mistä ne syyttävät kansainvälisiä rahoituslaitoksia.

Tulin pohtineeksi kysymystä istuessani kansainvälisen avustus- ja kampanjajärjestö Action Aidin järjestämässä tilaisuudessa, jossa puoli tusinaa järjestöihmistä eri puolilta köyhää pallonpuoliskoa kertoi omakohtaisia kokemuksiaan köyhyydestä, eriarvoisuudesta ja suoranaisesta sorrosta.

Kertomuksissa Intian ylempien kastien harjoittamasta väkivallasta daliteja kohtaan tai Guatemalan maya-intiaaneja syrjivästä hallituksesta, joka on ”rikkonut jokaisen antamansa lupauksen” tai Amazonilla Ecuadorin hallituksen luvalla alkuperäiskansan maita raiskaavista öljy-yhtiöistä tai Ugandan “vapautetusta” maataloudesta, joka on jättänyt pienviljelijät oman onnensa nojaan, toistui sama viesti sorron ja sortajien paikallisuudesta ja kansallisen politiikan merkityksestä näiden ihmisten elämässä.

Tällä hetkellä pohjoisen kansalaisjärjestökentässä on muotia korostaa suoria suhteita etelän ruohonjuuritasolle. Välttääkseen Maailmanpankin tai Maailmankauppajärjestön virheet järjestöt ajattelevat edustavansa köyhien maiden sijasta köyhiä kansalaisia ja vielä mieluummin naisten tai etnisten vähemistöjen kaltaisia syrjittyjä ryhmiä. Suorien suhteiden pitäisi taata se, että järjestöt tekevät oikeita asioita.

Ammattimaisesti toimivien järjestöjen asialistalla kautta pohjoisen pallonpuoliskon komeilevat samat kryptiset kirjainyhdistelmät kuten WTO, IMF, WB, IFI ja PRSP. Kaikki tuntuvat käyvän samoja taistoja. Kansainvälisissä instituutioissa luotava politiikka on epäilemättä tärkeää, mutta aina se ei vastaa köyhien ihmisten kokemusta omasta todellisuudestaan. Action Aidin tilaisuudessa puhujista vain yksi, Ugandan pienviljelijöiden edustaja, piti Kansainvälistä valuuttarahastoa syypäänä pienviljelijöiden ongelmiin. Joskus pelkkä kulkukelpoinen tie voi olla nopein keino köyhyyden lieventämiseen.

On helpompi vaatia köyhien kuulemista kuin oikeasti reagoida heidän kertomuksiinsa.

Kepassa on jo pari vuotta palloteltu maaoikeuskysymystä. Siirtomaa-ajoilta periytyvän maanomistuksen korjaaminen on polttava ongelma jokaiselle Kepan etelässä olevalle kumppanijärjestölle. Ne kaikki näkisivät mielellään Kepan toimivan omalla tahollaan maanomistusolojen parantamiseksi.

Mutta mikä voisi olla suomalaisen kansalaisjärjestön tulokulma esimerkiksi Sambian maaongelmiin? Paikalliset hallitukset katsovat harvoin suopeasti ulkomaalaisia, jotka alkavat kertoa heille, kuinka asioita olisi hoidettava.

Patenttivastaus on tähän asti ollut: “Tukea etelän omia järjestöjä heidän työssään.” Mutta aina edes se ei toimi. Tämän sai kokea esimerkiksi Kepan tanskalainen sisarjärjestö Mellenfolkeligt Samvirke, joka potkaistiin jokin aika sitten ulos (muistaakseni) Keniasta. Syyksi ilmoitettiin, että tanskalaiset rahoittavat sikäläisen järjestön maaoikeuskampanjaa. Auts!

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10-11/2005