”Erilaisuus” on kokoelma kansainvälisesti tunnettujen tutkijoiden puheenvuoroja kulttuurin, paikan ja identiteetin yhteen kietoutumisesta, erilaisuuden esittämisestä sekä monikulttuurisen yhteiselon ongelmista ja mahdollisuuksista. Se on suunnattu paitsi tutkijoille ja opiskelijoille, myös maahanmuuttajien parissa työskenteleville, toimittajille, opettajille ja muille kulttuurista ja yhteiskunnasta kiinnostuneille.

Teoksessa tuodaan esille harvoin nähty Petersin maailmankartta, joka on tunnetumpaan, länsikeskeiseen Mercatorin projektioon nähden objektiivisempi. Ero on tosiaan hämmästyttävä: Afrikka on oikeasti valtava ja keskeinen, Eurooppa pieni periferia pohjoisessa.

Tämä on yksi niistä esimerkeistä, joilla kirja muistuttaa, ettei ole itsestään selvää, että aikaa mitataan Greenwichistä itään ja länteen, tai ettei termin ”kolmas maailma” pitäisi muodostua neutraaliksi ja kadottaa sitä kolonialismin varjoa, jolla länsimaat ovat valinneet itsensä ”ensimmäiseksi”.

Muun muassa televisiouutisista poimittuja esimerkkejä analysoimalla puretaan sitä luonnollistamista, jolla tämä kolmas maailma on ensimmäisen toiminnan kohde sen sijaan, että se olisi itsenäinen toimija. Viestinnän professoria John Fiskeä lainaten: ”Sellaiseen kulttuurirajat ylittävään kommunikaatioon, jonka aloittaa ja jota ohjailee voimakkaampi kahdesta kulttuurista, liittyy alati vaara, että heikompi osapuoli pelkistetään tauluksi, jossa vahvempi representoi itseään ja omaa valtaansa. Siksi heikomman täytyy aina kontrolloida kulttuurien välistä kommunikaatiosuhdetta.”

On vaikeata vetää raja sellaisten tapausten välille, joissa kulttuuri kuuntelee toista ja joissa se taas eksotisoi toisen. Mikä tahansa yritys kuunnella ja oppia siitä, mitä toinen kulttuuri haluaa sanoa, edistää osapuolten tasa-arvoa – erityisesti silloin, kun se mitä sanotaan, saattaa olla jotain muuta kuin mitä kuulija haluaa kuulla.

Osa kokoelman kirjoittajista on naistutkijoita ja feministiseen tutkimukseen viitataan usein, sillä samat vallan ja epätasa-arvon historian analyysit pätevät yhtä hyvin naisen määrittämiseen ”toiseksi” kuin kehitysmaiden ”kolmanneksi”.

Teosta lukiessa tulee usein tunne, että jokapäiväinen media olisi täynnä paljon räikeämpiäkin esimerkkejä vaikkapa islamin tekemisestä pelottavaksi. Toisaalta teoksen kiinnostavuus on juuri siinä, että esimerkit ovat niin hienovaraisia ja lieviä. Ne saattaisivat hyvinkin mennä ohi aivan neutraalina ja objektiivisena tiedonvälityksenä, jollei niiden valtarakenteita pönkittävää asennetta varta vasten pysähtyisi tarkastelemaan.