Momo-orgiat maailman katolla

Kahdeksan vuotta sitten maolaiset vasta virittelivät toimintaansa Nepalissa. Maa oli köyhä, mutta rauhallinen ja sittemmin poikansa ampumaa kuningasta kehuttiin demokratiamyönteiseksi. Turismiin uskottiin ja sen toivottiin nostavan elintasoa. Seitsemänkymmentäluvun hippi-invaasiosta oli opittu, että köyhien tuonnissa ei ole mitään järkeä, sillä niitä Nepalissa riitti omastakin takaa.

Nepalilaisten unelmana oli tehdä maastaan rikkaiden vuorikiipeilijöiden ja trekkaajien ekoparatiisi. Eipä siis ihme, että muun muassa matkailukoulutukseen suuntautuvaa yhteistyöhanketta suunnittelevan ryhmämme vastaanotto oli lämmin, meille varatut hotellit hyviä ja tarjottu ruoka maukasta. Käytännössä siis asuimme olosuhteisiin nähden kliinisissä hotelleissa, söimme kliinisissä ravintoloissa ja tapasimme yrittäjiä ja virka-miehiä, jotka vaivoin pystyivät pitämään aisoissa ylenpalttiselta vaikuttavan innostuksensa yhteishankkeesta.

Osa seurueestamme oli piipahtanut paikalla jo edellisenä vuonna – ja kuten vierailun edetessä selvemmäksi kävi – lupaillut kaikenlaista. Enimmäkseen sellaista, jonka toteuttamiseen varat eivät olisi piisanneet kotimaassakaan. Niinpä köyhien isäntien avokätinen vieraanvaraisuus alkoi ahdistaa päivä päivältä enemmän. Jopa paikallinen jakinmaitojaloste voitee alkoi tuntua ja maistua hyvin ansaitulta rangaistukselta.

Kathmandusta jatkoimme Pokharaan, jossa sielläkin vastaanotto oli valtiovierasluokkaa. Tyttökoulun oppilaat olivat askarrelleet meille illallisen, jonka koristeellisuudessa ei mielikuvituksesta ollut tingitty. Vihannespupuja ja -tipusia oli suorastaan sääli syödä.

Seuraava päivä oli vapaa. Annapurnan huiput häämöttivät usvan keskeltä, kun kävelimme syrjäisestä hotellistamme – nimeltään osuvasti Shangri La – kohti kaupunkia. Tienvarren asukkaat näyttivät olevan täysillä mukana hallituksen matkailuhankkeessa. Jokaisen häthätää kootun talon tienpuoleinen seinä kutsui avoimena ohikulkijoita, asunnon ainoa pöytä ja tuolit oli kannettu perheen olohuoneen ja baarin yhdistelmään.

Valinta oli helppo: se kuppila, jonka kohdalla jano kävi sietämättömäksi. Siis sisään ja olutta tilaamaan. Kipakasti rouva huuhtaisi neljä juomalasia ja kantoi pöytään pullon. Yhden. Kun saimme selitettyä, että halusimme jokainen oman, hankkeeseen sidottiin myös lapset. He lähtivät hakemaan lisää olutta naapurista, joka tuli oluidensa mukana katsomaan, millainen barbaarilauma aikoo tyhjentää koko kylän kaljavarastot. Keskustelua käytiin selvästikin siitä, mistä sitten lisää olutta haetaan, jos haluamme juoda enemmän.

Emme halunneet, mutta sen sijaan huomiomme kiinnittyi paikallisiin ihmisiin, joita poikkesi sisään tasaisin väliajoin. Istumaan kukaan ei jäänyt, ostivat vain mukaansa pienen nyytin, jonka talon emäntä kaivoi puhkiruostuneen näköisestä emalikattilasta. Jokainen kannennosto pelmautti ilmoille kiehtovan tuoksun. Oli mitä oli, maistamaan oli päästävä.

Hygieniasta hieman tarkemmat matkakumppanit katsoivat kauhuissaan, kun tilasin sitä, mitä kattilassa on. Nyt rouva huuhtaisi vuorostaan lautasen ja kantoi sillä eteeni nyytin, jonka tunnistinkin heti. Momo, täytetty taikinanyytti, jonka kaltaisia kutsutaan Italiassa ravioliksi ja Venäjällä pelmeneiksi. Maistettuani ymmärsin, että tämä ei kuitenkaan ollut mikä tahansa momo, vaan paras, mitä koskaan olin maistanut. Varmasti paras, mitä kukaan koskaan oli maistanut. Siis lisää. Autuas ilmeeni vakuutti seurueen. Hekin päättivät ottaa riskin ja maistaa. Puhtaus voi olla puoli ruokaa, mutta kukapa puolikkaan haluaisi.

Seuranneet momo-orgiat muistetaan vieläkin, jollei Pokharassa niin ainakin Suomessa. Sen lisäksi, että joimme ravintolan ja naapuriravintoloiden kaikki oluet, söimme kaikki momot, viimeistä nyssäkkää myöten. Ystävällinen emäntämme käännytti vakioasiakkaansa tyhjin käsin pois, ja kasasi koko momovuoren eteemme. Se oli matkan ainoa onnellinen päivä.

Seuraavalla viikolla pääministeri Koiralan vastaanotolla mikään ei maistunut miltään.

 

Ilmestynyt Kumppanissa 4/2004