Koska maailman sosiaalifoorumin päätapahtuma pidettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Latinalaisen Amerikan ulkopuolella Intiassa, Ecuadorin pääkaupungissa Quitossa heinäkuun lopussa järjestetty Amerikkojen sosiaalifoorumi oli maanosan kansalaisliikkeille merkittävä tapahtuma.

Minut oli laitettu puhujaksi sosiaalisia oikeuksia käsittelevään paneeliin venezuelalaisen ja kuubalaisen naisen kanssa. Ajattelin puhuvani jotain teoreettissävyistä siitä, kuinka yksinkertaistavat jaot poliittisiin ja taloudellis-sosiaalisiin oikeuksiin ehkäisevät radikaaleja yhteiskunnallisia muutoksia. Aavistelin kuitenkin samalla, että paneelin luonne ei ehkä olisi otollinen kovin teoreettisille pohdinnoille.

Ennakkoaavistukseni alkoi osoittautua oikeaksi, kun venezuelalainen aloitti ja lopetti puheensa lukemalla pitkiä katkelmia presidentti Hugo Chávezin kaudella laaditusta Venezuelan uudesta perustuslaista. Oikein tyylikkäitä lauseita siitä, kuinka Venezuelan valtio takaa sitä ja tätä kansalaisilleen.

Kuubalainen korosti aluksi olevansa paikalla Fidel Castron henkilökohtaisena edustajana. Kun hän kertoi toivovansa, että kaikki kuubalaiset miehet suhtautuisivat naisiin samoin kuin komentaja Fidel Castro, en malttanut olla kysymättä, pettikö muistini. Sanoin muistavani, että Fidel olisi muutama vuosi sitten todennut, että Kuubassa ei ole prostituutio-ongelmaa. Että turistien kanssa läheiseen kanssakäymiseen ajautuvien kuubalaisnaisten toimintaa ei voi selittää elinolosuhteitten ongelmilla, vaan pelkästään kuubalaisnaisten intohimolla.

Kysymykseni sai muutaman yleisön joukossa olleen castrolaisen aktivistin tuohtumaan. Olikin kieltämättä hieman epäsopivaa ottaa asia esille samaan aikaan, kun George W. Bushin hallituksen painostus Kuubaa kohtaan oli tiukentunut ja kun Bush oli muutamaa päivää aiemmin pitämässään puheessa ottanut prostituution esille yhtenä Kuuban ongelmista. Bushin puhe oli jäänyt minulta lukematta, kun olin istunut edelliset päivät aika tiiviisti lentokoneissa.

Provokaatiostani seurasi yllättävän avoin keskustelu siitä, missä määrin on sopivaa esittää kriittisiä huomioita kuubalaisten puutteellisista oikeuksista samaan aikaan, kun Yhdysvallat kiristää kauppasaartoaan. Muistin pohtineeni kysymystä 1990-luvun alussa, kun Amnesty Internationalin silloinen tiedottaja Frank Johansson maanitteli minut kirjoittamaan Kuuban ihmisoikeuksista Amnestyn lehteen. Jutun yhteyteen tuli Havannan syrjäkujalla ottamani kuva hallituksen levittämästä julisteesta, johon oli piirretty suuri silmä ja kirjoitettu isoveljellinen teksti: ”aina on silmä, joka näkee sinut”.

Silloinen suositukseni lehden lukijoille oli, että vetoomuskortteja kannattaa lähettää sekä Yhdysvaltain että Kuuban suurlähetystöihin. Sama suositus pitää vieläkin paikkansa. Tosin sillä lisäyksellä, että jos lähettää yhden ihmisoikeuksia koskevan valituskortin Kuuban lähetystöön, on niitä tekopyhyyden välttämiseksi syytä lähettää kymmenkertainen määrä Yhdysvalloille.

Ilmestynyt Kumppanissa 4/2004