”Sotilaat ovat usein ottaneet vallan käsiinsä, kun vuoriston suurmaanomistajat ja rannikon porvaristo eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen”, toteaa Quiton katolisen yliopiston professori Enrique Galarza sotilaiden roolista Ecuadorin historiassa.
Sotilaat hallitsivat Ecuadoria 1960- ja 1970-luvulla, kun kenraalit ja siviilidiktaattorit johtivat lähes jokaista maata Latinalaisessa Amerikassa ja eteläisessä Euroopassa.
1970-luvun lopulla tilanne alkoi muuttua. Espanjassa Francisco Franco kuoli ja maa johdettiin demokratian tielle. Ecuadorissa kasvoi paine demokraattisen siviilivallan puolesta, kun kenraali Rodríguez Lara päätyi hallinnolliseen umpikujaan. Vuonna 1978 maalle luotiin uusi perustuslaki ja vuoden 1979 vaaleissa valittiin uusi presidentti Jaime Roldós.
Demokratia on kestänyt 25 vuotta, mutta sotilasvoimien ja oikeusvaltion suhteet eivät
oikeustieteilijä Bertha Garcían mukaan ole oikein päin. Hänen mukaansa kunnollisesta demokratiasta ei voida puhua, koska sotilailla on yhä monia ylimääräisiä rooleja ja etuoikeuksia. Täysin demokraattiseen oikeusvaltioon siirtyminen on osoittautunut mutkikkaaksi.
Sotilasvalta kummittelee
Eurooppalainen voi ymmärtää sotilaiden vallan pysyvyyttä politiikanvastaisuuden kautta. Tämä henki kiteytyy uskomukseen kieroja puhuvista isomahaisista pukuherroista. Populistiset liikkeet ovat vedonneet politiikanvastaisuuteen ja tarjonneet ”politiikasta puhdasta vaihtoehtoa”. Sotilasvallat taas ovat myyneet poliitikoista puhdistettua vaihtoehtoa.
Ecuadorissa on monta tekijää, jotka ruokkivat politiikanvastaisuutta. Korruptio, mittavien öljymäärien häviäminen vääriin käsiin ja skandaalit öljy-yhtiö Petroecuadorin johdossa syövät valtiojohdon mainetta. Johtavien virkamiesten palkat ovat korkeammat kuin Suomessa, mutta maan tila ei muutu. Näistä syistä johtuen sotilaat ovat olleet mestitsiväestön parissa suosittuja.
Ecuadorin poliittisen eliitin parissa on aina vallinnut puolueiden vastainen ilmapiiri. Puoluekoneisto ei luota itseensä vallankäyttäjänä. Tämä yhdistettynä sotilaiden kansansuosioon on puhkaissut sotilasjohdon kokoisen aukon demokraattisen vallankäytön verkkoon, ja iäti itsevarmat sotilaat pääsevät hallitsemaan maata.
Ecuador on kahden poliittisen kulttuurin, upseerien ja poliitikoiden välissä.
Kriisin tullessa armeija apuun
”Asevoimat eivät ole autonominen yksikkö”, sosiologi Mario Unda kertoo. Asevoimien valta riippuu valtakeskittymien tuesta. Perinteisten valtaryhmittymien toiminta-ajatukset tulivat Mario Undan mukaan selviksi tammikuun 2000 valtakriisissä, jolloin alkuperäiskansat marssivat parlamenttiin pienen, asevoimien sisäisen opposition kanssa.
”Kirkko, asevoimien johto, lähes kaikki tiedotusvälineet ja rikkaiden yrittäjien edustajat olivat oletetusti demokraattisen järjestyksen puolella, eli alkuperäiskansojen liikettä vastaan. Yrittäjien edustajat kannattivat avoimesti kansannousun tukahduttamista. Lisäksi kirkko toi julkisuuteen paperin, jossa järjestyksen rikkojille kerrottiin, että heidän täytyy olla valmiita kantamaan toimintansa seuraukset.”
Seurauksista vihjailun voi tulkita niin, että Ecuadorin kirkollinen ja taloudellinen eliitti oli valmis sotilasvoimien käyttöön alkuperäiskansojen intressien tukahduttamiseksi.
Alkuperäiskansojen tavoitteena on panna heidän vuoden 1998 perustuslakiin kirjatut oikeutensa vihdoin täytäntöön. Esimerkiksi Amazoniassa alkuperäisasukkaiden laillisia maita on otettu sotilaiden avulla öljy-yritysten käyttöön. Valtio siis rikkoo perustuslakia.
Sotilaiden monet roolit
Bertha Garcían mukaan asevoimista kehittyi autonominen yksikkö Perun kanssa käydyn pitkäaikaisen sodan seurauksena. Vielä vuoden 1998 perustuslain muutoksen jälkeenkin asevoimilla on oma rinnakkainen oikeudellinen järjestelmänsä valtion kanssa ja omat vankilansa. Siviilit eivät voi juridisesti suoraan puuttua sotilaiden tekosiin.
”Puolustusministeri on sotilas, sotilailla on oma sosiaaliturvajärjestelmä ja yliopisto, sotilailla on omia yrityksiä ja pankkeja sekä omat lait”, García luettelee. Asevoimien yritykset ovat julkisia yrityksiä, mutta kukaan siviilihenkilö ei valvo niitä.
Sotilaiden ajatus 1970-luvulla oli lopettaa siviilien puuhastelu ja ottaa maan talous ja kehitys omaan haltuun. Demokratiaan siirryttäessä sotilaat eivät uskoneet siviilien kykyyn turvata talouskasvua, joten he perustivat omia yrityksiä.
Nyt sotilailla on kaivosyritys, katkaraputuotantoa ja rahoitusalan laitos. Lisäksi he toimivat rakennus-, hotelli- ja vaatealalla. Raudantuotanto on kokonaan sotilaiden hallussa. Heiltä löytyy tarvittaessa silmää myös pehmeämmille arvoille: sotilaat kasvattavat kukkia ja hoitavat lehmiä tuottaen juustoa ja voita.
Asevoimilla on itsenäinen budjetti, jonka sisällöstä ulkopuoliset eivät ole perillä. Sotilas-politiikan asiantuntijan Bertha Garcían mukaan sotilaiden julkaisemat tiedot eivät pidä paikkaansa, ja muita lukuja ei juuri ole. Maan parlamentin täytyy myöntää vuosibudjetti sotilaille lähes sokkona.
”Sotilasbudjetti on neljä prosenttia kansantuotteesta ja suhteellisesti ottaen korkeampi kuin esimerkiksi Kolumbiassa, jossa budjetti sisältää myös kaikki poliisin kulut”, sanoo García ja pitää merkitsevän tauon. ”Tämä selittyy sillä, että budjettiin lasketaan sotilasyritysten kulut sekä ylisuuri henkilöstö, vaikka palkkalistalla olevien sotilaiden määrä onkin salaisuus.”
Sotilaat ulottuvat liikemaailmaan myös toisella tavalla. ”Valtionyritysten johtopaikoilla on 120 sotilasjohtajaa, jotka ovat valmistuneet omasta yliopistostaan.” Sotilaat ovat tärkeimpien valtionyhtiöiden johdossa, mikä johtuu presidentti Lucio Gutierrezin läheisestä suhteesta sotilaisiin.
Isällistä kehitysajattelua
Sotilaiden isälliseen ajatteluun kuuluu jälkikasvusta huolehtiminen. Asevoimat ovat perustaneet normaalin peruskoulun oppivaatimukset täyttäviä sotilaskouluja, joista oppilaat voivat päästä suoraan sotilasuralle.
Lisäksi asevoimat ylläpitävät lauantaikoulua, johon pelkästään Guayaquilissa osallistui vuonna 1994 yhdeksäntuhatta oppilasta. Sotilaiden mukaan kouluissa opetetaan moraalista ryhtiä ja vahvuutta kohdata Ecuadorin arkipäivän kovuus.
Sotilaat ajattelevat valtiota sosiaalisena ruumiina, jonka hoitamiseen heidän kehitysajattelunsa kiteytyy. Koulujen tehtävä on kasvattaa valtion sosiaalinen ruumis vahvaksi.
Alkuperäiskansojen liikkeen Conaien vuoden 1990 protesteissa tuli ilmeiseksi, että liike pystyy pysäyttämään ruumiin verenkierron sulkemalla tiet. Armeija aloitti ennaltaehkäisevän lääkityksen luomalla alkuperäiskansojen asuttamille alueille kehitysohjelman, jossa sotilaiden tuli tehdä töitä rinta rinnan yhteisöjen asukkaiden kanssa. Suurin panos laitettiin Chimborazon alueelle, jossa alkuperäiskansojen liike oli vahvin.
Bertha Garcían mukaan asevoimat pyrkivät kaikkivoipaiseen asemaan Ecuadorissa. ”Mikään ei riitä heille, nyt he vaativat saarta Galapagokseltakin itselleen”, hän puuskahtaa.
Imago raadollistuu
Garcían mukaan armeija on kadottanut tehtävänsä, joka on ulkoisen uhan analysointi ja torjuminen. Asevoimien autonomia sotii oikeusvaltion periaatteita vastaan. Oikeusvaltioissa armeija on alistettu demokraattisesti valituille siviileille, ja sotilaiden rikokset kuuluvat siviilioikeuden piiriin.
Sotilaiden intressit Amazonian öljykentillä ja muilla aloilla yhdistettynä väkivaltamonopoliin ovat vaarallinen yhdistelmä. Bertha Garcían mukaan sotilaat ovat harjoittaneet ”erittäin suurta painostusta” sekä oikeusviranomaisia että tiedotusvälineitä kohtaan.
Siitä huolimatta asevoimien aseman uudistaminen kiinnostaa tiedotusvälineitä kovasti. Kongressissa on ryhmä kansanedustajia, jotka tekevät työtä asevoimien väärinkäytösten julkaisemiseksi. Kansalaisten ja intellektuellien parissa on ryhmiä, jotka pyrkivät nostamaan keskustelua aiheesta.
Mario Undan mukaan nyt onkin aiempaa otollisempi aika asevoimien kritiikille. Korruptioskandaalit, joissa sotilasjohtajat ovat olleet mukana, sekä hallituksen epäsuosittu politiikka yhdessä Perun kanssa tehdyn rauhansopimuksen kanssa ovat raadollistaneet asevoimien imagoa. Sotilasjohtajat ovat saaneet tuta samasta epäsuosion piiskasta, mistä poliitikot ovat aina kärsineet. Kunniamerkkien pronssi on alkanut hapettua.
Vaaran aika
Sotilaat ovat uudessa tilanteessa. Viime syksynä kongressissa salaisesta asevarastosta kuultavana ollut asevoimien päällikkö Octavio
Romero lähti kävelemään kesken kyselyn, koska asevoimia arvostellut kansanedustaja Guillermo Hara ei päällikön mukaan osoittanut riittävää ”avoimuutta, kunnioitusta ja harkintaa”, ja ”asevoimien maine tahriutui”. Siksi asevoimat nosti kaksi oikeusprosessia edustajaa vastaan.
Toisin kuin poliitikot, sotilaat eivät ole tottuneet arvosteluun, vaikka ovatkin hallinneet maata usein. Siksi he ovat nyt hermostuneita.
Työskennellessään aiemmin valtion korruption vastaisessa komiteassa Enrique Galarza näki valtiokoneistoa sisältäpäin. Hänen mukaansa Ecuadoria uhkaa epädemokraattisuuden aalto hallituksen suosion vähäisyyden vuoksi.
”Vallitsee pelko, että nykyisen hallituksen politiikka siirtyy hetki hetkeltä yhä oikeammalle, mihin liittyy uhka väkivallan aallosta vähätuloisten järjestäytynyttä sektoria vastaan”, Enrique Galarza tulkitsee.
Mario Undan mukaan Conaie ja sen poliittinen siipi Pachakutik ovat ainoa varteenotettava liike, joka kykenee haastamaan hallituksen. Siksi väkivallan aalto tulisi kohdistumaan sitä vastaan. Aseet ovat jo paukkuneet.
Conaien johtajaa Leonidas Izaa vastaan tehtiin helmikuussa murhayritys. Petroecuadorin epäselvyyksiä tutkinut Patricio Campana tapettiin päivää ennen tutkimusten julkistamista. Virallisten tietojen mukaan molemmat tapaukset olivat aseellisia ryöstöjä, mutta monet kohdistavat syyttävän sormen hallituksen suuntaan.
Pelkoa lisää Yhdysvaltain aktiivisuus huumeiden ja terrorismin vastaisissa toimissa. Apu sotilaille vahvistaa sotilaita, ei oikeusvaltiota. MUUT JUTUT
Ilmestynyt Kumppanissa 3/2004