Kaunokirjallinen matka realistisen teoksen parissa on usein mukavampi tapa tutustua kaukaiseen kulttuuriin kuin tieteellisen tiedon kasaaminen. Intiaanikulttuurilla on kuitenkin erityinen ongelma: Yhdysvaltojen kollektiivista huonoa omatuntoa on purettu populaarikulttuurin kautta niin paljon, että maan alkuperäiskansasta on syntynyt voimakas mutta epärealistinen mielikuva.
Tunnettu ”uuden intiaanikirjallisuuden” edustaja James Welch onnistuu intiaanielämän kuvaamisessa vähintäänkin hyvän yrityksen arvoisesti kirjallaan Petkuttaa varista. Reservaatissa kasvaneena Welch on jo itse kuulemiensa tarinoiden kautta kiinni intiaanien ajattelutraditioissa. Hän pyrkiikin kuvaamaan maailmaa intiaanin silmin ennemminkin kuin intiaaneja.
Kirja sijoittuu Pohjois-Amerikan luoteisosassa elävän pikuniheimon pariin, 1800-luvun loppupuolelle. Tyylilajina on perinteinen kasvukertomus. Petkuttaa varista -nimen saava nuori intiaani nousee suureen arvoon heimossaan, lähinnä sotimisen kautta, ja elää samalla arkista elämäänsä nuoren miehen epävarmuuksista perhe-elämään. Tyylilaji on perusteltu: intiaaniyhteisön hierarkia ja arvostukset tulevat tarinan kautta hyvin näkyville.
Realismiin kuuluu tietysti myös se, ettei intiaaneja turhaan ihaillakaan. Sotimisen riemu, kunniakäsitys ja näihin liittyvä machoilu ovat sellaisella tasolla, että kalpeanaamaa hirvittää. Kirjan tapahtumien aikaan intiaanit alkavat saada käsiinsä tuliaseita, ja sotaisten heimojen jälki on sen mukaista. Erityinen rähinä on käynnissä pikuniheimon ja variskansan välillä.
Parhaimmillaan kerronta on silloin, kun intiaanikulttuurin maagisen tuntuisia piirteitä kuvataan. Hyvin todellisiksi käsitetyt unet sekä erilaiset uskomukset ja rituaalit nivoutuvat sulavasti ”realistisen” kerronnan sekaan. Ajattelutapana kokonaisuus tuntuu hämmentävän ehjältä, eikä castañedamaisiin ylilyönteihin sorruta.
Pikku hiljaa kulttuurien konflikti nousee kirjassa entistä vahvemmin esiin, kun valkoihoisten aiheuttama huoli tulee intiaanien elämässä jatkuvasti keskeisemmäksi. Vaikka sivilisaatioiden yhteentörmäys on edessä, tarina muistuttaa lukijaansa siitä, että intiaanien ja valkoihoisten välillä ehti olla jonkinlaista vuorovaikutusta jo sukupolvien ajan ennen tilanteen kärjistymistä.
Pituutta romaanilla on nelisensataa sivua, mikä on kyllä jo tiivistämisen taidon puutetta. Myös kirjan suomennos on paikka paikoin aavistuksen kömpelö: alkukieli tuntuu paistavan läpi joistakin sanankäänteistä. Nämä heikkoudet eivät kuitenkaan lähellekään riitä pilaamaan lukukokemusta.
Kunpa vain joku jaksaisi kertoa tarinoita myös näiden alkuperäiskansojen elämästä nykyisin.
Ilmestynyt Kumppanissa 2/2004