Brittiläisen Justice Africa -järjestön johtaja Alex de Waal on työstänyt teoksen tämän päivän Afrikan konflikteista ja sodista. Kannen mukaan hän on sen toimittanut, mutta muita kirjoittajia ei ole mainittu, joten jää epäselväksi, onko kaikki teksti de Waalin itsensä kirjoittamaa.

De Waalin teos on oppikirjamaista teoretisointia sotien ja konfliktien luonteesta, kansainvälisestä humanitaarisesta oikeudesta, kansanmurhista ja nälänhädästä. Historiallista ja kronologista kuvausta eri konflikteista ei kirjassa ole, vaan ne esitetään esimerkkeinä teoreettisen pohdinnan lomassa. Sikäli kun teoksen pitäisi käsitellä sotaa, se eksyy paikoin pahasti aiheestaan. Muun muassa nälänhätiä ja avustustoimintaa käsitellessään teos eksyy pohtimaan ongelmia yleisesti niiden liittymättä mitenkään konflikteihin.

Kirjoittajan mukaan sotien määrä Afrikassa on pysynyt kutakuinkin vakiona 1970-luvulta lähtien. Viime vuosikymmenellä Afrikassa oli käynnissä tusinan verran uusia tai pitkään jatkuneita sisäisiä konflikteja. Sotia analysoitaessa voidaan päätellä, että ne ovat sitkeitä ja niillä on taipumus syttyä uudelleen. Melkein kaikkien viimeaikaisten sotien alkujuuret ovat 1960- ja 1970-lukujen konflikteissa, esimerkiksi Etelä-Sudan on ollut jatkuvassa sodassa vuodesta 1955 lähtien.

Yksittäisiä sotia tarkasteltaessa voidaan havaita myös, että naapurimaissa on sotia, eli afrikkalaisilla sodilla on taipumus levitä ympäristöönsä.

Ruandan tapahtumat ovat kirjassa keskeisellä sijalla. Kansanmurhien logiikkaa käsiteltäessä sivutaan myös Burundin vuoden 1972 tapahtumia, Etiopiaa ja Eritreaa Mengistun valtakaudella, Siad Barren Somaliaa, Milton Oboten Ugandaa 80-luvulla, Sudania sekä joukkomurhia itäisessä Zairessa 1996.

Teoksessa pohditaan, mitkä instituutiot ja resurssit voivat olla tehokkaita humanitaaristen kriisien estämisessä ja niiden vaikutusten lievittämisessä. Samoin pohditaan, mitä pakotediplomatian oppeja ja mekanismeja pitäisi harkita Afrikassa.
Yleinen teema kirjassa on, että kriisien hallinnassa pitäisi panostaa afrikkalaisiin resursseihin ennemmin kuin ulkopuoliseen apuun. Kansainvälisiä avustusjärjestöjä arvostellaan ankarasti liian omavaltaisesta toiminnasta ja niitä syytetään suoranaisista väärinkäytöksistä – antamatta tällaisesta toiminnasta kuitenkaan esimerkkejä. Yleisemminkin teoksessa jää kaipaamaan perusteluja ja esimerkkejä monien väitteiden perustaksi.

Monin paikoin de Waalin teosta leimaa tietty epäloogisuus ja sekavuus – muun muassa maan sisäisistä konflikteista käytetään terminologiaa, joka viittaa maiden välisiin sotiin. Teksti on myös hyvin koukeroista ja vaikeasti luettavaa, joka johtunee käännöksestä. Se ontuu paikoitellen silmiinpistävästi.
 

Ilmestynyt Kumppanissa 2/2004