Kim Kim Leang nyökkää, sanoo sitten: ”Molemmat voivat olla timantteja. Siksi olen täällä Suomessakin. Yritän olla timantti.” Takana on 11 tunnin lento ja aikaeron sekoittama yö.
Kim Kim Leang on suuren maaseutukehitysohjelman koordinaattori Battambangin maakunnassa Luoteis-Kambodzhassa. Ohjelma on Kirkon Ulkomaanavun tämän vuoden yhteisvastuukeräyksen ulkomainen pääkohde.
Kim Kim Leangin koti oli pienessä kylässä Battambangin kaupungin ulkopuolella. Perhe viljeli riisiä, ja äiti teki riisikakkuja, joita Kim-tyttö myi koulussa. Kaikki kuusi lasta kävivät koulua.
”Sitten piti hankkia polkupyörä markkinoilla käymistä varten ja minun ja kolmen sisareni oli lopetettava koulunkäynti. En suostunut. Sanoin että pyörä voi mennä rikki, mutta koulutuksen avulla voi auttaa muitakin.”
Tyttö piti päänsä. Hän muutti kotiapulaiseksi kiinalaiseen perheeseen Battambangiin, teki paljon työtä ja kävi samalla oppikoulun. Vuonna 1974 hän muutti Phnom Penhiin opiskelemaan. Hän asui sukulaisten luona, toimi iltaisin opettajana ja luki päivisin yliopistossa Kambodzhan kirjallisuutta.
Punakhmerien leirillä
Huhtikuussa 1975 tulivat Pol Pot ja punakhmerit. Megafonilla kuulutettiin, että kaikkien asukkaiden piti siirtyä kaupungin ulkopuolelle. ”Kolmeksi tunniksi, he sanoivat. Siitä tuli yli kolme vuotta”, Kim Kim Leang sanoo.
Kim Kim siirrettiin kauas maaseudulle. Hänet sijoitettiin 150 naisen muodostamaan liikkuvaan ”Huhtikuun 17. päivän ryhmään”, joka eli metsässä ja jota kuljetettiin eri paikkoihin tekemään maataloustöitä. Riisiä ja kassavaa istutettiin myös öisin, petrolilampun valossa. Joskus Kim Kim Leang nukahti pellon pientareelle.
Naisilla sai olla vain kaksi mustaa asua. Ruoka-ajoista ilmoitettiin rummulla. Jokainen asetti maahan pienen kupin, johon ammennettiin kassavan lehdillä tai perunan kuorilla höystettyä riisikeittoa. Jos joku yritti varastaa banaanin tai chilin lehtiä, hänet ammuttiin.
”Minä en varastanut. Ajattelin, että Pol Pot ei voi kestää vallassa kauan. Paras ystäväni ammuttiin, kun hän ei jaksanut tehdä työtä. Minua epäiltiin koko ajan ja kuulusteltiin usein. He eivät uskoneet, että olen kotiapulainen ja maanviljelijä. Teeskentelin, etten osaa lukea enkä kirjoittaa, koska kaikki intellektuellit olivat heidän vihollisiaan.”
Makuusijana metsässä oli matto. Joskus naiset näkivät norsuja. Joskus kuului tiikerin karjuntaa ja isot apinat säikyttelivät. Kauheinta oli kuitenkin hevosen kapioiden kopse, se saa vieläkin Kim Kimin tolaltaan. Ihmisiä vietiin pois hevoskärryillä joka yö, eivätkä he koskaan palanneet.
Sitten Kim Kimiä tultiin hakemaan. ”Minut vietiin vankilaan ja minua lyötiin ja kuulusteltiin, he pitivät minua vakoilijana. Sanoin etten tiennyt politiikasta mitään enkä tiennytkään. Sanoin koko ajan samaa, koska ajattelin, että he tappavat minut joka tapauksessa. Olin vankilassa puoli vuotta.”
”Sitten tulivat vietnamilaiset, onneksi.”
Uusi vaikea alku
Kun vietnamilaiset hyökkäsivät Kambodzhaan vuonna 1979, Pol Pot pakeni ja vankilat avattiin. Kim Kim Leang lähti etsimään vanhempiaan. Hän käveli kuukauden Battambangiin.
Kotikylästään Kim Kim Leang löysi vain rikkinäisen pyörän. Siihen nojaten hän jatkoi etsimistään ja löysi vanhempansa viikon kuluttua. Yhdessä he palasivat kotiin aloittamaan elämää uudestaan. Kim Kimin molemmat veljet oli tapettu. Hän keräsi pelloilta riisinjyviä ja teki niistä ruokaa.
Jonkin ajan kuluttua Kim Kim sai työtä kalanperkaajana ja rupesi myymään kookospähkinöitä Thaimaan puolella oleviin pakolaisleireihin. Noin 250 000 kambodzhalaista oli paennut Thaimaahan.
”Rahaa ei ollut, punakhmerit olivat kieltäneet rahan. Kymmenestä kookospähkinästä sain palkakseni hippusen kultaa.”
Kim Kim Leang päätti palata kotikyläänsä ja ryhtyi alakoulun opettajaksi. Nyt hän sai jo palkkaa ja myös riisiä, sokeria sekä saippuaa. Hänellä oli vastuullaan 60 levotonta, punakhmerien hirmuvallan aikana syntynyttä lasta. Lisäksi hän meni naimisiin.
”En olisi halunnut, mutta vanhempia oli toteltava”, hän sanoo lyhyesti.
Kaikki langat käsissä
Kim Kim Leangin mieli paloi taas opiskelemaan, ja vuonna 1985 hän pääsi uudestaan Phnom Penhin yliopistoon, tällä kertaa psykologiaa ja pedagogiikkaa lukemaan. Kolmen vuoden kuluttua oli luvut keskeytettävä ja alettava opettaa muita, koska maassa oli huutava pula koulutetuista ihmisistä.
”Yliopistossa kaikki opettajat olivat vietnamilaisia. Koulutetut vietnamilaiset olivat hyviä, mutta sotilaat, jotka miehittivät maata, tekivät paljon pahaa kylissä”, hän sanoo.
Vietnamin joukot vetäytyivät Kambodzhan tasavallasta vuonna 1989. Seuraavana vuonna syntyi Kambodzhan valtio. Rauhansopimus solmittiin 1991, ja 1993 pidettiin vaalit YK:n valvonnassa. Maasta tuli uudestaan kuningaskunta.
Samoihin aikoihin Kim Kim Leang kiinnostui kansalaisjärjestöistä. Hän liittyi ranskalaisten tukemaan kansalaisjärjestöön ja vastasi sen koulutus- ja lainaohjelmista kolmen vuoden ajan. Vuonna 1997 Kim Kimistä tuli Luterilaisen Maailmanliiton (LML) kyläpankkivastaava. Hän opetti kyläläisille kirjanpitoa, itseapuryhmien perustamista, säästämistä ja lainaamista.
Vuonna 2001 Kim Kim nimitettiin LML:n Battambangin alueen kehitysohjelman apulaisjohtajaksi ja seuraavana vuonna projektijohtajaksi. Siitä pitäen hänellä on ollut 39 työntekijää ja kaikki langat käsissään 45 kylän kohdealueellaan.
Ohjelmaan kuuluu kahdeksan eri osa-aluetta: koulutus, ympäristö, terveys, lainaohjelma, ruokaturva, luonnonkatastrofien vaikutusten ennaltaehkäisy, paikallishallinnon kehittäminen ja miinanraivaus.
Kambodzha on maailman miinoitetuimpia maita. Kaikki suuremmat raivaukset tehdään kuivana kautena; sadekautena touko-lokakuussa voidaan puhdistaa vain talojen ympäristöjä, koska sateella miinat voivat liikkua.
Talojen ympärillä on punaisia nauhoja ja varoituskylttejä. Silti lapset leikkivät missä vain. Joka kuukausi miinat tappavat Kambodzhassa 5070 ihmistä.
Sitten on vielä aids. Tartunnan saaneita on Aasian maista eniten Kambodzhassa, kolmisen prosenttia väestöstä, mutta leviäminen on saatu hidastumaan päättäväisen työn ansiosta.
Kim Kim Leang kertoo tehneensä työtä myös entisten punakhmeripäälliköiden kanssa. Enää se ei pelotakaan. Ihmiset eivät hänen mukaansa kyräile toisiaan. Mutta sitä on oudoksuttu, etteivät punakhmerit ole mitenkään joutuneet vastaamaan yli kahden miljoonan ihmisen tappamisesta.
Vasta viime vuonna YK:n ja Kambodzhan hallituksen edustajat pääsivät sopuun punakhmerien sotarikosoikeudenkäynnin järjestämisestä.
Unelmana perheateriat
”Minulla ei ole ollut yhtään aikaa levätä. Viime vuonna minulla olisi ollut 15 lomapäivää, mutta en ehtinyt pitää niitä.”
Kun Kim Kim Leangilla on aikaa, hän haluaa vain olla kotona. Syödä perheensä kanssa. Hänellä on kolme lasta, joista kaksi on jo aikuisia.
”Vaikka minulla on henkilökohtaisia ongelmia, yritän jatkaa työtäni vielä ainakin viisi vuotta. Haluan kouluttaa paikallista henkilökuntaa, etenkin naisia. Nyt olen ainoa nainen korkeassa asemassa. Vasta kun löydän koulutetun naisen seuraajakseni, olen saavuttanut päämääräni ja voin jäädä pois”, Kim Kim Leang sanoo.
Toisen timantin? ”Kyllä.”
Tämän vuoden yhteisvastuukeräyksen tuotolla tuetaan äitien hyväksi tehtävää kehitysyhteistyötä ulkomailla ja kotimaassa. Tällä kertaa ulkomainen kohde on Kambodzha. Lisätietoja: www.yhteisvastuukerays.fi.
Ilmestynyt Kumppanissa 2/2004