Määritelmän taustat ovat 19501960-luvuilla, jolloin teollisuusmaissa alettiin määritellä omia kansallisia köyhyysrajoja. Vuonna 1990, kun teollisuusmaiden tiedot yhdistettiin ensimmäistä kertaa, yhdeksän maan ”köyhyyskeskiarvoksi” saatiin 4 861 dollaria vuodessa. Vähemmän kuin tuon rahasumman noin 405 dollaria kuussa ansaitseva ihminen ei siis pystynyt hankkimaan itselleen ruokaa, vaatteita tai suojaa.
Maailmanpankki alkoi mitata ”absoluuttista” eli täydellistä köyhyyttä samana vuonna. Raja, yksi dollari päivässä, asetettiin aikoinaan 31 maassa tehdyn köyhyystutkimuksen perusteella. Tarkalleen ottaen rajaksi tuli 1,08 dollaria. Maailmanpankin mukaan 1,08 dollaria vastaa kymmenen alhaisimman maakohtaisen köyhyysrajan mediaania eli keskusarvoa.
Esimerkiksi Intiassa raja määriteltiin ihmisen välttämättä tarvitseman keskimääräisen päivittäisen kalorimäärän perusteella. Raja oli tuolloin maaseudulla se kuukausittainen kulutustaso, joka riittää 2 400:aa kaloria vastaavaan ruokamäärään päivittäin.
Pariteetit paremman puutteessa
Köyhyyden mittaaminen tällä tavoin on näennäisestä yksinkertaisuudesta ja selkeydestä huolimatta monimutkaista ja herättää useita kysymyksiä, sanoo tutkija ja vapaa toimittaja Olli Tammilehto. Hän on kirjoittanut aiheesta kirjan Yhden taalan kysymys (Like 2003).
Jotta eri maista saataisiin edes suurin piirtein vertailukelpoista tietoa, niiden valuuttoja ei tietenkään muuteta dollareiksi suoraan valuuttakurssien mukaisesti vaan niin sanottujen ostovoimapariteettien perusteella. Ostovoimapariteetit lasketaan tutkimalla, mitä edustava ja vertailukelpoinen, kaikenlaisia tavaroita ja palveluja sisältävä ostoskori maksaa eri maissa paikallisessa valuutassa.
Pariteettitilastoja ja -laskelmia ei kuitenkaan ole tehty köyhyystutkimuksia vaan bruttokansantuotevertailuja varten. Näin ollen niiden tuotteiden hintaerot ja -muutokset, joita köyhät käyttävät vähän tai eivät ollenkaan, voivat vääristää Maailmanpankin tilastoja huomattavasti.
Sekin voi jäädä huomioimatta tilastoissa, että usein köyhät maksavat tietyistä tuotteista enemmän kuin rikkaat. Esimerkiksi Manilan slummin asukas joutuu puhdasta vettä saadakseen turvautumaan vedenmyyjään ja maksaa vedestä takuuvarmasti enemmän kuin keskiluokkainen kaupunkilainen, jolla on kotona juokseva vesi.
Mittausmenetelmät eivät ole epäolennaisia siksi, että niitä kriittisesti tarkastelemalla maailman köyhistä voidaan saada hyvinkin erilaisia lukuja. Niillä taas on poliittista merkitystä.
Myös YK:n Wider-instituutin tutkija, professori Mark McGillivray on samaa mieltä siitä, että tulomittarilla saatava tieto köyhyydestä on jokseenkin epäluotettavaa ja karkeaa. Hän kuitenkin korostaa, että sekä Maailmanpankki että YK käyttävät köyhyyden mittaamisessa useita eri tekijöitä. YK:lla on käytössä sekä kahden dollarin raja (köyhyys) että yhden dollarin raja (äärimmäinen köyhyys). Lisäksi mittareina käytetään odotettavissa olevaa elinikää, lukutaitoprosenttia ja alipainoisten lasten määrää.
Väestötiedot kiven takana
”Kunpa olisikin olemassa ostovoimapariteetteja parempia mittareita. Niiden puuttuessa pariteetteihin perustuva määrittely on kaikista epätäydellisistä menetelmistä vähiten epätäydellinen”, McGillivray sanoo.
Hänen mukaansa tulotaso on vakiintunut köyhyyden mittariksi siksi, että siitä on helpompi saada tarkkaa tietoa kuin esimerkiksi lasten syntymäpainosta.
”Esimerkiksi Kiinassa ehkä hukattiin 1990-luvulla 300 miljoonaa ihmistä, koska väestönlaskijat pysähtyivät siihen, mihin tie loppui. Papua-Uusi-Guineassa elää kansoja, jotka eivät edes halua tulla löydetyiksi, ja siellä puhutaan yli 700:aa kieltä. Väestötietojen kerääminen on todella vaikeaa, ja niinpä kehitysmaissa tehdäänkin väestönlaskenta esimerkiksi joka kuudes tai joka kahdeksas vuosi. Tulotiedot saadaan joka vuodelta.”
Köyhyyden muita määritelmiä ovat muun muassa kulttuurinen ja sosiaalinen eristyminen, kyvyttömyys osallistua omaa elämää koskevaan päätöksentekoon ja osattomuus terveydenhuollosta, peruskoulutuksesta sekä puhtaasta vedestä.
McGillivrayn mukaan nyrkkisääntö on, että jos ihminen on köyhä ansiotulomittarilla, hän on köyhä myös muilla mittareilla mitattuna. Tähänkin sääntöön on kuitenkin poikkeuksia. Maaseudulla kehitysmaissa asuva ihminen voi ansaita alle kaksi dollaria päivässä ja tulla silti kohtuullisesti toimeen, kiitos jonkinasteisen omavaraisuuden. Kaupunkilaisserkulla meneekin jo huonommin.
”Ehkä ei pitäisikään mitata yhden henkilön tuloja vaan yhteisön keskiarvo. Tai ehkä köyhyyden poistamiseksi riittäisi, että jokaisella olisi mahdollisuus viljellä hedelmällistä maata? Silti tulojen uudelleenjako on tarpeen”, McGillivray sanoo ja muistuttaa, että palkkatulosta on hyötyä vain, kun sillä hankitaan jotain hyödyllistä. Sadan dollarin piteleminen kädessä ei tee kenestäkään lukutaitoista.
Alle dollarilla päivässä -määritelmän suurin ongelma onkin McGillivrayn mukaan se, että tuloon perustuvaa mittaria tuijotettaessa saattaa unohtua, että tulot eivät ole pääasia ihmisen elämässä.
”Emme halua palkkaa sinänsä, vaan sitä, mitä voimme palkalla saada. Vaarana dollareihin keskittymisessä onkin, että kehitysmaiden hallitukset saattavat alkaa mitata menestystä sillä, paljonko kansalaiset ansaitsevat. Todellisuudessahan sitä pitäisi mitata sillä, kuinka kattavat terveys- ja koulutuspalvelut maassa on”, McGillivray sanoo.
Ilmestynyt Kumppanissa 2/2004