Afganistan linssin läpi

Taleban-hallinto kielsi television, patsaat, maallisen musiikin ja tanssin. Filminteko oli hengenvaarallista.

Afganistanilaisen Siddiq Barmakin palkittua, Kabulissa tapahtuvaa Osamaa (2003) on kutsuttu ”uuden Afganistanin” ensimmäiseksi elokuvaksi. Vuoden alussa Barmak vieraili Rotterdamin filmifestivaaleilla, jossa hänen filminsä kilpaili Amnestyn ihmisoikeuspalkinnosta.

Osama käsittelee pikemmin talebanien vallankäyttöä ja sen seurauksia kuin ilmiön syitä. Barmakin mukaan se, että talebanit estivät naisten työssäkäynnin, oli vielä tuhoisampaa kuin opiskelun kieltäminen.

Elokuvan päähenkilöperheen miehet ovat kuolleet taistellessaan venäläisiä miehittäjiä vastaan: kaksitoistavuotias tyttö (Marina Golbahari) joutuu naamioitumaan pojaksi voidakseen käydä töissä ja elättääkseen äitinsä ja isoäitinsä. Muistoksi entisestä elämästään hän istuttaa katkaistun palmikkonsa kukkaruukkuun.

Ongelmat alkavat talebanien määrättyä Osaman koraanikouluun. Hän on jatkuvasti vaarassa paljastua, koska ei tunne miesten uskonnollisia tapoja. Kohtaus, jossa vanha taleban esittelee puolialastomille pojille peniksenpesun perusteita, on mieleenpainuva.

Ankeaksi lopuksi Osama pelastuu kuolemanrangaistukselta, mutta päätyy isoisänsä ikäisen talebanin neljänneksi vaimoksi.

Tekijöitään filmi on kuitenkin auttanut eteenpäin, ja Siddiq Barmak edustaa kotimaassaan merkkiä paremmista ajoista. Hän on kertonut, että tapaamishetkellä pääosan esittäjä oli kerjäläinen, joka ei ollut kuullutkaan elokuvasta tai televisiosta.

Marina on kuitenkin kiistänyt tämän. Varmaa on, että ohjaaja rakennutti hänen 12-henkiselle perheelleen talon. Marinan ku­vauksista saama noin kymmenen euron päiväpalkka on loppunut ajat sitten, mutta iltapäiväkouluun hän on päässyt.

Osaman monet amatöörinäyttelijät löytyivät Afganistaniin palanneiden köyhien pakolaisten joukosta. Vaikka heidän hahmonsa jatkavat voittokul­kuaan valkokankaalla, näyttelijöiden todelliset minät elävät sodan jälkeisessä ankeudessa, eivätkä kaikki ole edes nähneet valmista elokuvaa.

Vuonna 1962 syntynyt Barmak on itse selviytyjä, joka on joutunut tekemään vaikeita poliittisia valintoja. Neuvostoliiton miehitysaikana hän lähti opiskelemaan elokuvantekoa Moskovaan, jossa asui seitsemisen vuotta. Paluu kotimaahan vuonna 1987 aiheutti ongelmia sensuurin kanssa ja taloudellisia hankaluuksia.
 

Iranilaiset ohjaajat Afganistanissa

Iranilaisen elokuvadynastian kantava hahmo Mohsen Makhmalbaf lainasi Barmakille kameransa. Siddiq Barnakin mukaan iranilaisia kiehtovat Afganistanin tarjoamat draaman ainekset: ”Meillä on öljyn sijasta hyviä tarinoita.”

Isä Mohsen ja tytär Samira Makhmalbaf ovatkin käsitelleet nimenomaan afgaaninaisten asemaa elokuvissaan Kandahar (2001) ja At 5 in the Afternoon (2003). Vaikka niitä on arvosteltu Afganistanin esittämisestä teknisesti täysin kehittymättömänä takamaana, läntinen vastaanotto on ollut voittopuolisesti innostunutta.

Vaikuttaa siltä, että Makhmalbafit ovat kuitenkin kohdanneet voittajansa perheen kuopuksessa, 14-vuotiaassa Hana Makhmalbafissa. Tämän The Joy of Madness (2003) on kriitikkojen mielestä vielä isän ja isosiskonkin töitä parempi.

Samiran At 5 in the Afternoon kertoo muslimitytön haaveesta tulla Afganistanin presidentiksi. Hanan digitaalikamera seuraa jääräpäisen sisaren kuvausryhmää Kabulissa syksyllä 2002.

Näin maailman nuorimmaksi ohjaajaksi nimetty Hana liittyy iranilaiseen perinteeseen, jossa elokuvat usein kommentoivat toisiaan ja pohtivat niiden tekemisen etiikkaa. The Joy of Madness ikuistaa, kuinka Samira grillaa naisia feminismistä tai kovistelee filmissään esiintymisensä peruuttanutta mullahia.

Hana Makhmalbafin kuvaus edustaa jo hänen fyysisen lyhyytensä vuoksi lapsen näkökulmaa, tyyli on nopeaa ja sisältää paljon lähikuvia. Nuoruus ja sukupuoli avasivat myös aikuisilta suljettuja ovia, koska Hana vaikutti mitättömältä ja vaarattomalta: ”Minua pidettiin vain kameran kanssa pelleilevänä lapsena.”

Elokuvan onnistuminen perustuu liikkumavapauden tarjoamaan mahdollisuuteen kuvata muuttuvaa yhteiskuntaa. The Joy of Madness käyttää hyväkseen Samiran elokuvaa, mutta se on ainoastaan lähtökohta taleban-hallinnon jälkeisen yhteiskunnan köyhyyden, tekopyhyyden ja epäterveellisten elinolojen tarkastelulle.

Runoilijanakin kunnostautuneen Hanan mukaan afgaaninaiset eivät välttämättä ymmärrä, että heidän miespuoliset sukulaisensa ovat edelleen talebaneja. Tosin naisen asema on hänestä huono kaikkialla, oli burkhapakkoa tai ei.

Ilmestynyt Kumppanissa 2/2004

 

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!