Suomalaiset ovat varsin tyytyväisiä maamme kehitysyhteistyöhön. Viime vuoden lopulla tehdyn tutkimuksen mukaan kolme neljästä oli sitä mieltä, että homma on hoidettu hyvin ja tehokkaasti. Kun puhutaan kansainvälisestä kriisiavusta, tyytyväisyysluvut lähentelevät Tarja Halosen kannatuslukuja.
Apua halutaan antaa erityisesti sinne, missä tarve on suurin. Tärkeimmäksi alueeksi nousee Afrikka. Linja on selvä, apu pitää suunnata kaikkein vähäosaisimmille. Perusteina mainitaan alhainen elintaso, köyhyys ja yleinen avuntarve sekä huonot olot ja kurjuus. Tutkimuksen mukaan ihmiset näkevät avun päämääränä köyhyyden vähentämisen ja kehitysmaiden auttamisen omavaraisuuteen.
Hallitus julkaisi kehityspoliittisen ohjelmansa helmikuun alussa. Sen kantavana ideana on pyrkimys äärimmäisen köyhyyden poistamiseen maailmasta. Pitkäaikainen kehitysyhteistyö painottuu Afrikkaan, kahdeksasta kumppanista viisi on Afrikan maita. Monilta muiltakin osin hallituksen ohjelma ja viime syksyinen tutkimus näyttävät kulkevan samaan suuntaan.
Yksi kohta kuitenkin hiertää: kehitysavun määrä. Samainen ulkoministeriön teettämä tutkimus kertoo nimittäin sen, että enemmistö kannattaa avun nostoa YK:n suosittelemaan 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Tämä siitä huolimatta, että kansalaiset eivät Tilastokeskuksen mukaan nyt juuri luota maan talouteen. Aiemminhan huono taloudellinen tilanne on vähentänyt halua osallistua aputalkoisiin.
Hallituksen uusi ohjelma ei selkeästi tähtää tuohon YK:n suositukseen. Siihen toki pyritään vuoteen 2010 mennessä, mutta hallitus jättää melkoisen varauksen. Tavoite nimittäin toteutetaan yleinen talouskehitys huomioon ottaen, ja tällä hallituskaudella luodaan edellytyksiä tavoitteen saavuttamiselle.
Ne tavoitteet eivät edes ole kovin tukevia. Kolmen vuoden päästä suunnitellaan 0,44 prosentin osuutta. Siitä on seuraavassa kolmessa vuodessa aika rykäisy maagiseen lukuun 0,7. Mutta sehän jääkin seuraavan hallituksen päänsäryksi.
Kun kansa näyttäisi olevan valmis heikentyvinäkin aikoina nostamaan apua, ihmettelen kovasti, miksi hallitus liikkuu niin jähmeän varovasti. Tiedän toki, ettei pelkkä rahan lisääminen paranna maailmaa. Tarvitaan myös sen tehokasta kohdentamista ja hyvää tuloksen tekoa kehitysavussakin. Se puoli kuitenkin tuntuu olevan kunnossa. Kehitysyhteistyökonetta on viritetty viimeiset pari vuosikymmentä, ja se on selvästi aiempaa tehokkaampi. Tarvitaan vain polttoainetta eli raakaa rahaa.
Pari vuosikymmentä sitten kansalaiset kyllästyivät ja tempaisivat pystyyn prosenttiliikkeen. Sen innoittamana poliittiset päättäjät hilasivat kehitysavun 1990-luvun alussa YK:n tavoitteeseen. Mikä temppu valaisi nykyisiin päättäjiin saman innon?
Antoisia lukuhetkiä!
Ilmestynyt Kumppanissa 1/2004