LUSAKA — Miltä afrikkalaisella pakolaisleirillä näyttää? Uutisia katsoneilla on leireistä selkeä mielikuva: ihmismassoja, telttakyliä, puutetta, saastaa, koleraa ja muita sairauksia. Kuorma-auton ympärille sulloutuneet pakolaiset tallovat toisiaan yrittäessään napata lavalta heitettäviä ruokapaketteja. Toimittajien haastattelemat avustustyöntekijät vaativat kansainväliseltä yhteisöltä vettä, ruokaa ja lääkkeitä ennen kuin ihmiset kuolevat käsiin.

Tosiasiassa suurin osa Afrikan pakolaisista elää aivan toisenlaisissa oloissa. Tavalliset pakolaisleirit eivät kuitenkaan näy tiedotusvälineissä, sillä pakolaisten osalta uutiskynnys ylittyy vain silloin, kun kyse on äärimmäisestä kärsimyksestä.

Luoteis-Sambiassa sijaitsevalta Meheban pakolaisleiriltä ei saa dramaattisia uutiskuvia. Oikeastaan Meheban kutsuminen leiriksi on harhaanjohtavaa: Mehebassa ei asuta teltoissa, vaan samanlaisissa olkikattoisissa savitiilitaloissa, joissa ihmiset asuvat leiriä ympäröivissä sambialaiskylissä. Talot on rakennettu ajan kanssa ja pysyvään käyttöön, sillä monet mehebalaiset ovat asuneet alueella kauan – jotkut koko ikänsä.

Mehebassa asuu angolalaisia, kongolaisia, ruandalaisia ja burundilaisia pakolaisia. ”Jokainen leirin asukas saa käyttöönsä kaksi ja puoli hehtaaria viljelymaata, joten tänne ei tarvitse tuoda hätäapuruokaa muualta. Päinvastoin: Meheba on yksi alueen tärkeimmistä ruuantuotantokeskuksista, josta viedään ruokaa muualle Sambiaan”, kertoo YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n pakolaistyöntekijä Emanuel Egyir.

Meheba on tavallaan useista asuinalueista muodostuva kaupunki, joka on pinta-alaltaan suurempi kuin Sambian pääkaupunki Lusaka. Leirin keskellä on tori, jolla pakolaiset myyvät viljelemiään maataloustuotteita ja muuta tavaraa.

Enimmillään Mehebassa on asunut 48 000 pakolaista, joita varten leirille on rakennettu lukuisia terveysasemia, kaksi poliisiasemaa, kirkkoja, viisi peruskoulua ja yksi lukio. YK:n siipien suojissa toimiva lukio on monien mielestä Luoteis-Sambian parhaita.

”Elintasoltaan Meheban asukkaat ovat suurin piirtein samalla tasolla kuin ympärillä asuvat sambialaiset. Joskus kansainvälistä suojelua nauttivat pakolaiset ovat jopa köyhän maan paikallisväestöä edullisemmassa asemassa: jos pakolainen vaikkapa sairastuu, koko maailma tuntuu huolestuvan ja asiaan puututaan nopeasti”, Egyir kertoo. Hänen mukaansa Meheballa on jopa oma ambulanssi – aluetta ympäröivissä sambialaiskylissä moisesta on turha uneksia.

Vaikka pakolaisista pidetään hyvää huolta, Meheba ei ole kuitenkaan mikään paratiisi. Ihmiset ovat paenneet kotoaan pakon edessä, ja moni haluaisi palata takaisin.

”Emme näe nälkää, mutta vaatteista täällä on pulaa”, kertoo Mehebaan vuonna 2000 paennut angolalainen Anastasia Kamwengo, joka työskenteli kotimaassaan terveysministeriössä. Angolassa Kamwengolla oli suuri perhe, jonka sota hajotti. Mehebassa terveysministeriön entinen virkamies elättää itsensä ja mukaan tulleet lastenlapset viljelemällä maissia, kassavaa ja vihanneksia.

Vaikka Kamwengolla ei ole Angolassa työtä tai toimeentuloa, hän on päättänyt palata kotimaahansa. ”Mehebassa pienenkin toimeentulon hankkiminen on kovan työn takana, mutta Angolassa minulla on ainakin jonkinlainen mahdollisuus hieman parempaan elintasoon.”

Kasvottomat pakolaiset

Pakolaisten elämä on Mehebassa tiukasti säänneltyä. Alueen portilla on aseistettu vartija, eikä ulkopuolisilla ole leirille asiaa. Meheban asukkaat tarvitsevat poistumiseen kirjallisen luvan, eivätkä esimerkiksi Kamwengo ja hänen naapurinsa Michael Castel ole poistuneet Mehebasta kertaakaan saapumisensa jälkeen.

”Meheba on syrjässä ja liikkumiseen tarvitaan rahaa”, kertoo Angolasta seitsemisen vuotta sitten paennut Castel. ”Siksi vain harvat poistuvat koskaan leiriltä, vaikka saisivatkin poistumisluvan.”

Kontrolli on tiukkaa myös silloin, kun pakolaiset haluavat palata kotimaahansa. Kuka tahansa halukas ei voi palata kotiinsa, vaan lähtölupaa täytyy anoa.

Sambia ei ole ainoa isäntävaltio, joka haluaa kontrolloida pakolaisten elämää mahdollisimman tarkoin. Tutkijat ja ihmisoikeusaktivistit ovat kritisoineet pakolaisia isännöiviä maita siitä, että pakolaisia pidetään ensisijaisesti ongelmana, jota voidaan hillitä vain tiukalla kontrollilla. ”Luonnollisilta” asuinsijoiltaan pois revityt pakolaiset menettävät isäntiensä silmissä yksilöllisyytensä: he ovat ihmisiä vailla omaa historiaa, poliittista taustaa, identiteettiä tai kulttuuria.

Mehebassakin ihmiset ovat ensisijaisesti pakolaisia, eivät yksilöitä. Vaikka Meheba on yksi Afrikan vanhimmista pakolaisleireistä ja monet sen asukkaista ovat syntyneet siellä, ”juurettomien” pakolaisten asuma-alueilla ole nimiä – vaan koodit. Castel, Kamwengo ja muut angolalaispakolaiset asuvat alueella G, jonne ajetaan klinikan H kautta.

Epävarmuutta kaupungeissa

Kaikki pakolaiset eivät kuitenkaan suostu elämään isäntien määräämällä tavalla. Tuhannet Meheban asukkaat ovat lähteneet leiriltä omin luvin, jotkut palatakseen kotimaihinsa ja toiset elääkseen laittomina maahanmuuttajina ympäristön kylissä ja Sambian kaupungeissa.

Angolalaisille lähteminen on helpompaa kuin monille muille, sillä leiriä ympäröivissä kylissä puhutaan samaa kieltä ja Meheban angolalaiset ovat itsekin kotoisin maaseudulta. Sambian kaupungeissa heitä ei juuri näe, mutta sitäkin enemmän kaupungeista löytyy Mehebasta lähteneitä kongolaisia, ruandalaisia ja burundilaisia pakolaisia. Useimmat heistä asuivat kaupungeissa myös ennen pakolaisuutta.

”Kaupunkien slummeissa asuu paljon leireiltä lähteneitä pakolaisia”, kertoo Jesuit Refugee Service -järjestössä Lusakassa työskentelevä Lilian Lupiya. ”Kaupunkiin paenneiden pakolaisten elämä on rankkaa: joka minuutti on pelättävä viranomaisia, sillä luvatta kaupungeissa asuvat pakolaiset heitetään vankilaan. Siksi pakolaiset piileskelevät jatkuvasti ja heidän on oltava koko ajan valmiita jättämään kaikki taakseen”, Lupiya kertoo.

Sambian lehdissä ja jopa parlamentissa vatvotaan suhteettoman paljon pakolaisten aiheuttamia turvallisuusongelmia. Muutamia vuosia sitten kohistiin siitä, että pakolaiset levittävät aidsia; tänä syksynä kaikista pakolaisista tuli yhtäkkiä potentiaalisia murhaajia, kun eräs angolalaispakolainen jäi kiinni Sambian länsiprovinssissa paikallisen päällikön murhasta.

Lupiyan mukaan ulkomaalaisvastaisuus näkyy myös siinä, että työpaikkojensa puolesta pelkäävät paikalliset ilmiantavat laittomia pakolaisia mielellään viranomaisille. ”Jos pakolaiset itse joutuvat rikoksen kohteeksi, he eivät tietenkään voi mennä poliisin puheille. Jotkut sambialaiset käyttävät tätä hyväkseen, ja siksi pakolaiset joutuvat muita helpommin esimerkiksi ryöstöjen ja raiskausten uhreiksi.”

”Joskus pakolaisten elämää vaikeuttaa myös se, että heidän kotimaidensa ongelmat seuraavat heitä turvapaikkamaahan”, kertoo Lupiya. ”Esimerkiksi Ruandasta paenneet hutut ja tutsit kyräilevät ja pelkäävät toisiaan myös Mehebassa. Niinpä monet heistä pakenevat Mehebasta samasta syystä, jonka takia he sinne tulivat. Leiriltä lähteminenkään ei kuitenkaan ratkaise mitään, sillä hutujen ja tutsien vihanpito jatkuu myös kaupungeissa.”

Takaisin kotiin

Michael Castelin ja Anastasia Kamwengon kotimaassa pahimmat ongelmat ovat kuitenkin menneisyyttä. Angolan sisällissodan loppumisen jälkeen kummankin huolenaiheena on ollut lähinnä se, ettei UNHCR ole antanut heille lupaa palata Mehebasta takaisin Angolaan.

Nyt kummallakin on lähtölupa taskussa, mutta parilta perheenjäseneltä se vielä puuttuu. Kun alan tehdä haastattelun päättyessä lähtöä, kumpikin kysyy, voisiko valkoihoinen autolla ajava vieras nopeuttaa YK:n byrokratiaan juuttuneiden hakupapereiden käsittelyä. Molemmat ovat huolissaan läheistensä puolesta, sillä pian alkava sadekausi tekee tiet kulkukelvottomiksi ja keskeyttää palautukset moneksi kuukaudeksi.

Haastattelua seuraavalla viikolla soitan pääkaupungista Luoteis-Sambiaan ja kuulen, että Castel ja Kamwengo on kuljetettu kodeistaan alueelta G siirtoleiriin. Siirtoleirin muodollisuuksien jälkeen molemmat pakkaavat vähäisen omaisuutensa bussiin, joka ajaa Sambian syrjäseutujen läpi kotiin Angolaan, ystävien ja sukulaisten luokse. Tämä on molemmille ainakin toistaiseksi ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun he näkevät Sambiaa Meheban ulkopuolella.