”Jotkut saattavat pitää tätä likaisena liiketoimintana. Tämä on kuitenkin ainoa työ, minkä minä osaan. Se saattaa haista, mutta sillä tienaa”, Haji Maden sanoo.

48-vuotias Maden on Nusa Duan alueella jo jonkinlainen legenda, eikä ihme. Miehen urakehitystä kelpaa ihastella ja äimistellä. Se on ryysyistä rikkauksiin -tarina klassisimmillaan.

Maden muutti Balille vuonna 1979 tyhjin taskuin ja vailla aavistustakaan tulevasta. Kotikonnut Itä-Jaavalla eivät tuntuneet tarjoavan sen parempaa. Taakse jäivät maanviljelijävanhemmat, köyhät olot ja pakolliset kuusi vuotta peruskoulua.

Nuori mies aloitti romunkerääjänä Balin pääkaupungissa Denpasarissa. Puolen miljoonan asukkaan kuhiseva pesä kävi tutuksi Madenin työnnellessä kärryjään sen kaduilla. Hän keräsi joutotavaraa, kunnosti sitä ja myi eteenpäin.

Epäorgaanisten jätteiden käsittely oli balilaisille uutta. Kyläyhteisöissä oli vuosituhansien saatossa totuttu siihen, että kaikki maatuu. Puisten, nahkaisten ja kankaisten tarve-esineiden hajoillessa ne oli paiskattu ikkunasta luontoon. Tuotannon teollistuessa ja yhteiskunnan siirtyessä käyttämään yhä enemmän muovia, metallia ja lasia ei meno muuttunut.

1980-luvulla tulivat hotellit rakennustyömaineen ja remontteineen. Valtavat kasat hyvää tavaraa heitettiin yksinkertaisesti pois. Siihen väliin Maden päätti iskeä.

Vuonna 1984 Maden oli saanut säästettyä tarpeeksi rahaa perustaakseen romuverstaan Denpasariin. Kymmenen vuotta myöhemmin hän laajensi ja avasi nykyisen kierrätyskeskuksensa Nusa Duaan.

Nyt Maden on yhteisönsä kunnioittama mies, joka asuu suuressa kaksikerroksisessa talossa, autotallissa kiiltelee uusi musta mersu, ja huhut kertovat miehen rakennuttaneen hiljattain oman moskeijan naapurisaarelle Lombokiin.

Jumalan antama bisnes

Madenin verstaan pihalla metalli paukkuu ja hitsipilli sihisee. Työntekijöitä on viisi, ja tekemistä riittää. Miehet kasaavat rakennusjätettä lankku- ja teräsputkipinoihin, riipivät kuparilankaa irti sähkömoottoreista ja kunnostavat rottinkituoleja.

Puolen aarin kokoinen piha on täynnä tavaraa. Yhdessä nurkkauksessa viitisenkymmentä hotelliremontissa isännättömäksi jäänyttä vessanpönttöä odottaa ostajaa. Katoksen varjossa kasvaa tietokoneiden, lamppujen ja muovituolien vuori. Balilta tavara rahdataan Jaavalle ja myydään.

Romubisneksellä taitaa tienata hyvin?

“Kaikki tämä on Jumalan antamaa”, Maden sanoo, “Jumala auttaa niitä, jotka jaksavat yrittää.”

Maden onkin jaksanut yrittää enemmän kuin kilpailijansa. Balilla hän on tätä nykyä kierrätysbisneksen suurin ja kaunein. Hänellä on omat sopimuksensa suurten hotellien kanssa. Valtionhallinnon järjestämiin huutokauppoihin hänet kutsutaan aina ensimmäisenä. Menestys on jo herättänyt levottomuutta kilpakumppaneissa. “Monet ovat pyydelleet minua vetäytymään eläkkeelle Jaavalle”, Maden naurahtaa.

Kierrättäjämestaria ei vetäytyminen kuitenkaan vielä kiinnosta. “Tässä liiketoiminnassa riittää kyllä tilaa niin minulle kuin muillekin.”

Mutta mikä on menestyksen salaisuus? “Ei siinä mitään salaisuutta ole. On vain oltava rehellinen, työteliäs ja kärsivällinen.”

Roskaajien saari

Vaikka vessanpönttöjen ja rakennusmateriaalin kierrätys Balilla toimii, tuntuu vihreä tietoisuus olevan saarella muilta osin hukassa.

Lasipulloja kierrätetään, mutta siihen se jääkin. Asukkaiden käyttämä juomavesi ja suurin osa kaikesta muustakin juotavasta myydään muovipulloissa, joiden kohtalona on päätyä poltettaviksi talojen pihoissa tai katujen varsilla. Samalla tavalla poltetaan muukin roska, jolle ei käyttöä keksitä. Sen, mitä ei jakseta polttaa, peittää tropiikki alleen.

Balin pari kaatopaikkaa ovat polttamoja nekin, karsinogeenejä ilmaan puskevia valtavia nuotiopaikkoja. Saarella, jolla teollisuutta ei ole lainkaan, astmaan sairastuneita ihmisiä on hätkähdyttävän paljon.

Madenin työntekijät eivät kuitenkaan vaivoista kärsi. Hartono, Yahya, Rudianto, Osman ja Basuni siirtävät käsipelillä valtavaa dieselmoottoria pihan nurkkaan. Töissä Madenilla miekkoset ovat olleet jo kymmenen vuotta. Kotoisin he ovat Itä-Jaavalta kuten työnantajansakin.

“Jaavalaiset palkkaavat töihin jaavalaisia, balilaiset balilaisia. Niin se täällä menee”, Hartono selittää ja lisää, etteivät balilaiset välttämättä tällaiseen työhön ryhtyisikään.

“Balilaiset eivät suostu kuorma-autonkuljettajaa huonompaan hommaan”, Agus, dieselmoottorin verstaalle rahdannut kuski, tietää.

Siirtotyöläiset saattavat olla tarpeen taloudellisen kasvun aikana, mutta marraskuun pommi-iskun jälkeen Balilla on irtisanottu runsaasti vieraspaikkakuntalaisia. Taloja tyhjenee kaupungeissa, kun työttömiksi jääneet hotellityöntekijät muuttavat sankoin joukoin takaisin halvempiin maakuntiin.

Romuverstaan miehiä näkymät eivät huoleta. Turismitalouden notkahdukset eivät kierrätysbisnekseen vaikuta. Päinvastoin – konkurssipesät lihottavat Madenin pankkitiliä.

Madenin sanoo taskuihinsa kertyvän yrityksestä 25 miljoonaa rupiaa (noin 2500 euroa) kuukaudessa, ei sen enempää. Sillä rahalla elättää Balilla vaimon ja kolme lasta kevyesti. Rikkaaksi Maden ei itseään kutsuisi.

Mutta entä se Lombokiin rakennettu yksityinen moskeija?

“Ei se minun ole”, Maden hymyilee. “Enkä minä sitä itselleni rakennuttanut. Halusinpahan vaan auttaa uskonveljiä.”

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 3/2003