Näkökulmat

Vippaa rahaa niin pääsen sotimaan

 

 
Kuva: Teppo Eskelinen

 

Irakin sodan täyttäessä audiovisuaalisen tarjonnan apujärjestöt ovat huolissaan. Yhden näkyvän kriisin alle peittyy monta muuta, kun maailman silmät katsovat liian tiukasti yhteen suuntaan. Muun muassa Jubilee-liike on muistanut varoitella, että köyhien maiden velkaongelma unohtuu jälleen kerran. Velkahelpotus ei etene, ja velanhoitokulut sen kun rullaavat.

Sota näyttää tuovan tullessaan myös uudenlaisia velkaongelmia, kovin toisen näköisissä paikoissa. Vaikuttaa nimittäin siltä, että päättäväisen aseidenkalistelun keskellä Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat unohtaneet vastata yhteen olennaiseen kysymykseen: kuka tämän sotimisen loppujen lopuksi maksaa?

Valtavilla veronalennuksilla maansa budjetin pahasti alijäämäiseksi puuhaillut presidentti Bush pyytelee kongressilta 80 miljardia dollaria lisärahaa sotimisen kuluihin. Toisin kuin viimeksi Irakia pommitettaessa Yhdysvaltain menestys avokätisten liittolaisten hankkimisessa on ollut tällä kertaa heikkoa. Sotaa käydäänkin rahalla, jota valtion kirstussa ei ole – toisin sanoen velaksi.

Yleensä kun velasta puhutaan, on katse Afrikassa ja köyhät maat syytettyjen penkillä. Velkahelpotusohjelmilla pakotetaan ylivelkaantuneita köyhiä maita tasapainottamaan budjettejaan, inhimillistä kustannuksista piittaamatta. Euroopan pyöreiden pöytien ääressä pudistellaan päitä avunpyynnöille: jos rahat on lainattu tolkuttomaan sotimiseen, miksi sitä pitäisi palkita velkahelpotuksilla?

Mitä tässä ankarien velkojien maailmassa sitten pitäisi ajatella Yhdysvalloista? Kallista sotaa käyvä maa lainaa satoja miljoonia dollareita muulta maailmalta joka päivä, ilman yritystäkään trimmata budjettiaan kehitysmailta edellytettävään tilaan. Yhdysvaltain kauppataseen alijäämä voi tätä vauhtia nousta lähiaikoina kahteen miljardiin dollariin päivässä. Maa on velkaa muulle maailmalle tänä päivänä suunnilleen saman verran kuin kaikki kehitysmaat yhteensä, Kiina ja Intia mukaan lukien.

Jos Yhdysvalloilla ei ole rahaa sotimiseen, niin kenen rahoilla Irakin sotaa oikein käydään? Vastaus on yksinkertainen: julkisen taloutensa paremmin hoitaneiden maiden säästeliäiden kansalaisten, niiden joita porvarillinen moraali muistaa aina ylistää. Sotarahat ovat singaporelaisten, taiwanilaisten, ja ironista kyllä, myös ranskalaisten ja saksalaisten säästöjä, jotka kasvavat korkoa Yhdysvaltain valtiontaloudessa.

Yhdysvallat voi kuitenkin jatkaa vippaamista vain niin kauan kuin maailman säästäjät pitävät sitä uskottavana kohteena. Tähän mennessä tuhlaajapojan taloudellinen uskottavuus on säilynyt lähinnä siksi, että dollaritalous pakottaa spekulatiivisia hyökkäyksiä pelkäävät kehitysmaat lainaamaan kalliilla koroilla dollareita pitääkseen yllä valuuttavarantojaan. Tämän ansiosta Yhdysvalloilla kuluu velkojen takaisinmaksuun vain 20 miljardia dollaria vuodessa kehitysmaiden vuositaakan ollessa 300 miljardia. Kuitenkin jos Bushin meno käy vielä holtittomammaksi, voivat rahahanat yllättäen ehtyä.

Maailmanmahti ei ole ikuista, sai Iso-Britannia huomata ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun paisuneet sotabudjetit pakottivat sen rakennesopeutuksiin. Voisiko rakennesopeutettavien kerhoon, jonka jäsenyyden on tähän mennessä määrännyt paljolti yllä mainittu maailmantalouden epäsuhtaisuus, olla pian liittymässä myös maailman tuhlaavaisin maa?
 

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 2/2003

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!