Lapsityövoiman käytöstä on paljolti syytetty globalisaatiota eli maailmanlaajuistumista. Sen myötähän tuotantoa on hajautettu eri puolille maapalloa sen mukaan, missä se on halvinta. Varsinkin monet opiskelijat boikotoivat Nikea, H&M:ää ja monia muita ylikansallisia yhtiöitä, koska niiden alihankkijoiden on huomattu teettävän työtä myös lapsilla. Tässä boikotoijat eivät ole mielestäni ajatelleet tarpeeksi pitkälle.
Minustakin on oikein olla ostamatta suuren hampurilaisketjun tuotteita, koska kyseinen yhtiö käyttää myös köyhillä Afrikan alueilla tuotettua lihaa. Jos samalla hedelmällisellä maalla viljeltäisiin viljaa, useampi ihminen saisi ruokaa. Samaten en varmasti enää osta ilotulitteita sen jälkeen, kun hutera raketintekovaja räjähti Filippiineillä päivää myöhemmin kuin olin siinä käynyt. Onnettomuudessa kuoli neljä ihmistä, muun muassa 16-vuotias tyttö.
Neuleiden ja lenkkareitten teko on kuitenkin täysin eri asia. Niiden tekemisen takia kenenkään asema ei huonone, ei edes lasten. Monen ihmisoikeusaktivistin niskakarvat nousevat varmasti pystyyn tällaisesta väitteestä, mutta ajatelkaapa: Miksi lapset ovat menneet töihin? Koska heidän perheensä tarvitsevat rahaa. Mitä lapset tekisivät, jos ylikansalliset yhtiöt eivät ostaisi heidän tuotoksiaan? Tekisivät töitä kotimaisille työnantajille. Maksaisivatko ne paremmin? Eivät tietenkään.
Vapaassa maailmassa työnantaja voi maksaa sen, minkä työntekijä suostuu ottamaan. Kehitysmaassa vähäkin tuntuu tarpeeksi paljolta. Ajatusketjussa päädytäänkin helposti ongelman ytimeen eli köyhyyteen. Sitä pitää siis vähentää ja ihmisten asenteita muuttaa tiedottamalla, että koulunkäynti on lapsille työntekoa tärkeämpää. Se tapahtuu boikotoinnin avulla vain, jos se on todella näkyvää.
Moni vastaa tähän, ettei halua ”hiljaa” shoppaillessaankaan tukea yhtiötä, joka välillisesti riistää köyhien maiden ihmisiä. Hän saattaa siis sen sijasta ostaa vaikkapa EU:ssa tuotetun villapaidan. Suurin osa hänen rahastaan menee osakkeenomistajille ja pieni osa esimerkiksi kohtuullisesti toimeentulevalle italialaiselle.
Minä taas ostaisin mieluummin kehitysmaassa tehdyn tuotteen, ovat olot köyhässä maassa millaiset tahansa. Syy on tämä: esimerkiksi kymmenen euroa maksavasta paidasta suurin osa menee ylikansalliselle yhtiölle ja sentti huonosti toimeentulevalle filippiiniläiselle. Tuo sentti on aivan liian vähän, mutta on se enemmän kuin ei mitään!
Miten sitten maailman palkat saataisiin yhtä suuriksi? Siihen on kaksi mahdotonta mahdollisuutta: joko koko maailmasta tehtäisiin kommunistinen Utopia tai tältä planeetalta poistettaisiin köyhyys.
Itse lähtisin tavoittelemaan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Se voisi alkaa vaatimalla Suomea nostamaan kehitysyhteistyöosuuttaan edes YK:n suosimaan 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Kehitysapuhan on sitä, että tietotaitoa tai puhdasta rahaa viedään köyhiin maihin. Se taas on osa globalisaatiota.
Juha Honkonen on toimittaja ja yhteiskuntatieteiden maisteri, joka tutustui lapsityövoimakysymyksiin Tansaniassa ja Filippiineillä.