Suomalainen elokuvaohjaaja Mika Kaurismäki on asustellut noin 10 vuoden ajan Rio de Janeirossa.
Miehen uusin elokuva on herättänyt esimerkiksi Brasilian presidentti Fernando Henrique Cardoson mielenkiinnon. ”Presidentti otti meihin yhteyttä ja hän haluaa järjestää yksityisnäytöksen Brasilian hallituksen kanssa”, kertoo Kaurismäki.
Moro no Brasiliin on pyritty mahduttamaan 500 vuoden aikainen musiikkikulttuurin kehitys Brasiliassa. Kaurismäki kuvasi materiaalia yhteensä 100 tunnin edestä. Ohjaajan mukaan kyseessä on kuitenkin vasta pintaraapaisu, jo pelkästään siksi, että Brasilia on niin iso maa. Filmiryhmän kuvauspaikkoja olivatkin vain Pernambuco, Bahia ja Rio de Janeiro, joissa kuullaan erilaisia alueille tyypillisiä rytmejä.
Kaurismäki on valinnut mukaan noin 30 suurelle yleisölle tuntematonta esiintyjää ja ryhmää. Mukana on katu- ja ammattimuusikoita, tanssijoita ja laulajia. ”Sound of Brasil — Moro no Brasil” -dokumentin ohjaaja yrittää musiikin kautta kertoa myös Brasiliasta ja sen asukkaista.
”Yleensä Brasiliasta nähdään vain kauhukuvat eli karnevaalit ja jalkapallo”, selittää Kaurismäki.
”Dokumentissa on kuvattu musiikkihankkeita, jotka ovat todellisuudessa yhteiskunnallisia hankkeita eli musiikin avulla pystytään todella pelastamaan henkiä.”
”Hyvin monet musiikkihankkeet ovat aivan tavallisten ihmisten toteuttamia, eivätkä saa mitään tukea yhteiskunnalta. Yleensä valtion tukea jaettaessa siellä on tarpeeksi ihmisiä ottamassa rahoja omaan taskuunsa. Hyvin pieni osa rahoista menee varsinaiseen tarkoitukseen.”
Näin on aina ollut
”Brasilian ongelma on se, että valtaa pitävät ja hyvissä asemissa olevat eivät halua tinkiä yhtään omista eduistaan. He eivät halua maksaa veroja ja yrittävät viedä kaiken omaisuutensa ulkomaille”, Kaurismäki valottaa Brasilian arkea.
”Eivätkä ne varasta vain muutamia miljoonia, vaan kymmeniä miljoonia ilman, että pokka pettää. Mihin ne sen kaiken rahan käyttävät?”
Kaurismäen mielestä vallanpitäjien asenteiden olisi jo syytä muuttua. ”Sen sijaan, että he ostaisivat lisää aseita, rakentaisivat korkeita muureja ja ostaisivat luodinkestäviä autoja niin senkin rahan he voisivat antaa kansalle. Ei väkivalta synny ihmisten pahuudesta vaan siitä, että ihmisillä ei ole leipää ja yhteiskunnalliset olot ovat niin surkeat.”
”Rikkaiden mielestä näin on aina ollut ja pitääkin olla. Heille Moro no Brasilin katsominen voi olla hyväksi, jos he haluavat sen avoimin mielin katsoa, virike kenties. Olisi mahtavaa, jos näin olisi”, sanoo Kaurismäki.
Musta ja valkoinen Brasilia
Kaurismäen mielestä jokapäiväinen rasismi Brasiliassa on lievempää kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Brasilian rasismi on enemmän sosiaalista kuin pelkästään ihonväriin liittyvää.
”Ihonvärin variaatioita on jo niin paljon, että mustan ja valkoisen välistä rajaa on vaikea vetää.”
Kaurismäen mukaan Brasiliaa ei ole yritetty valkaista eurooppalaiseksi samassa määrin kuin Argentiinaa. Mustien perinteet yritettiin kuitenkin kieltää.
”Kun ensimmäiset mustat orjat tulivat Brasiliaan niin perheet ja heimot hajotettiin ja laitettiin mahdollisimman kauas toisistaan etteivät ne pystyisi pitämään yhtä ja kapinoimaan.”
”Vielä 1920-luvulla, jos joku uskalsi soittaa sambaa kadulla, niin poliisi saattoi tulla ja rikkoa kitaran. Kansa oli kuitenkin voimakastahtoinen, eikä valkoisilla ollut tarjota mitään tilalle musiikillisesti”, valottaa Kaurismäki.
Elokuvan sanoma on selvä: musiikki on yksi harvoista asioista, joka antaa ihmisille voimaa elää. Musiikki pitää myös erossa hankaluuksista, kuten huumeista, prostituutiosta ja väkivallasta. Paikalliseen tanssiryhmään pääseminen on nuorille kirjaimellisesti pelastus.
Musiikista huolimatta monen elämä köyhyydessä jää lyhyeksi. ”Suomessa ongelmat ovat seinien ja päiden sisällä. Brasiliassa täytyy miettiä, elävätkö lapset edes niin pitkälle, että he pääsevät pohtimaan joskus lapsuudentraumojaan ”, sanoo Mika Kaurismäki lopuksi.