B. Traven: Vankkurit. Alkuteos Der Karren 1931.
Suomentanut Rauno Ekholm.
Love-kirjat 1980.
Jotenkin sen arvaa, että B. Traven ei ole kommunismin jälkeisen ajan suosikkikirjailijoita. Kirjaston hyllyssä nököttää siististi koko hänen suomennettu tuotantonsa. Teosten ulkoasusta henkii 1970-lukulainen vallankumousromantiikka. Kirjoissa on Timo Aarnialan mustanpuhuva lattarityylinen grafiikkakuvitus. Kustantajakin on Love-kirjat.
Sääli, jos ennakkoluulo estää tarttumasta B. Travenin kirjoihin, sillä hän on erinomainen kertoja. Juuri muuta hänestä ei osatakaan varmuudella sanoa.
B. Traven halusi vain kirjojensa puhuvan, eikä siksi astunut koskaan julkisuuteen. Ikävä kyllä vaikutus oli päinvastainen. B. Travenista kirjoitettujen juttujen ja kirjojen aiheena on useimmiten hänen arvoitukseksi jäänyt henkilönsä, eikä niinkään teosten sisältö.
B. Travenin tiedetään kuolleen Meksikossa vuonna 1969, mutta kuka hän oikeasti oli, on jäänyt arvoitukseksi. Oliko hän yhdysvaltalainen vai Meksikoon paennut saksalainen anarkisti? Vai useamman henkilön käyttämä salanimi? Asiasta kiinnostuneet voivat etsiä tuoreimmat teoriat Internetistä.
Ihminen osana luokkaansa
Travenin Vankkurit kertoo köyhien vankkurinajajien elämästä Meksikossa hieman ennen vallankumousta vuonna 1910. Romaanin päähenkilö on intiaanipoika Andrés Ugalde. Selvästä päähenkilöstä huolimatta Travenin teos tuntuu kollektiiviromaanilta. Kollektiivina ei ole kuitenkaan jokin pieni joukko tai edes vankkurinajajien ammattikunta, vaan koko Meksikon köyhä väestö, joka on tuomittu surkeaan riistettyyn elämään.
Andrés on kotoisin fincalta, maatilalta jota johtaa espanjalaissyntyinen isäntä perheineen. Finca on alunperin ollut intiaanikylä, josta valloittajat ovat tehneet oman tilansa. Entiset asukkaat, paikan omistajat ovat jääneet kylään alustalaisiksi, peoneiksi, joiden koko elämä kuuluu isännälle.
Mutta, kuten kirjassa usein ironisesti toistetaan, peonit eivät ole orjia. He ovat vapaita lähtemään. Kunhan ovat maksaneet velkansa isännälleen. Ja veloissa he ovat. He saavat käydä kauppaa vain isäntänsä kanssa, joka hämää oppimattomia intiaaneja numeroilla. Kun peoni kuolee, hänen velkansa siirtyy sukulaisille.
Tietämättömällä ei ole unelmia
Andrésin elämä muuttuu, kun hänen isäntänsä häviää hänet korttipelissä vankkurikuljetusliikettä pitävälle isännälle. Andrésista tulee härkävankkurien ajaja.
Työ on raskasta, mutta siitä maksetaan palkkaa, toisin kuin peoneille. Mutta velkaorjuus tunnetaan täälläkin. Jos lasti myöhästyy, vioittuu tai rosvotaan, ajaja korvaa sen palkastaan. Palkka on niin pieni, että isoja ostoksia tehdäkseen ajajan täytyy ottaa velkaa isännältään. Vuosi vuodelta ajajat velkaantuvat aina vain pahemmin.
Travenin kuvaama Meksikon yhteiskunta on vallankumoukselle kypsä. Kaikki pyrkivät huijaamaan toisiaan: isännät alustalaisiaan, kauppiaat toisiaan, kirkko kansaa. Ainoa arvo on raha. Liike-elämän ohella se pyörittää korruptoitunutta hallintoa ja ahnetta kirkkoa.
Köyhillä ei ole edes unelmia, sillä heidän maailmaansa ei mahdu, että asiat voisivat olla jotenkin toisin. Tietämättömyys on syvää.
Andrésille avautuu kuitenkin tie tiedon maailmaan. Hänen isäntänsä arvelee hyötyvänsä hänestä enemmän luku- ja laskutaitoisena ja pistää hänet kouluun. Koska Andrésin muu koulutus on ollut niin alkeellista, hänestä tulee puhtaan viaton kyselijä, joka itse alkaa punnita, miten asiat ovat maailmassa. Tämä on vaarallinen tie.
Se tavallinen pieni tarina
Vaikka Andrésin tarina tuntuu hukkuvan yhteiskunnallisten vääryyksien mereen, hänen näkökulmansa on tärkeä. Romaanin loppupuolella Andrés tapaa Estrellitan, nuoren intiaanitytön, joka on paennut kotitilaltaan. Yksinkertaisen karusti he rakastuvat toisiinsa. Nuorten rakkaustarina korostaa jokaisen ihmisen oikeutta onneen.
Mutta yksityisenkin onnen tielle tulevat yhteiskunnalliset voimat. Vaikka tarinan henkilöt eivät sitä vielä käsitä, meille valkenee, että tie onneen voi kulkea vain vallankumouksen kautta.
Jos sosialistinen realismi olisi ollut vain B. Travenin kaltaisten koskettavien ja taitavien kielenkäyttäjien varassa, lajityyppi olisi varmasti elänyt pitempäänkin.
Kumppani-linkit:
1/02: Tango ei ole salonkitanssia
1/02: Kaksi afrikkalaista ruokapöytää
1/02: Seppo: Ydinvoima