Televisiosta on viime aikoina tulvinut dramaattista mutta tyhjää puhetta vakavasta aiheesta.
Tarkoitan nyt ulkomaankauppaministeri Kimmo Sasin parin viikon takaista haastattelua Ajankohtaisessa kakkosessa. Globalisaation vaikutuksia köyhissä Afrikan maissa pohdiskelleessa keskustelussa ministeri Sasi pudotteli suustaan uusliberaaleja sammakoita, jotka huutavat oikaisua.
Pohdiskellessaan, miten köyhiä maita pitäisi auttaa, Sasi lausui: ”Kaikkien tärkeintä olisi saada Afrikan maat avaamaan talouttaan.”
YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö UNCTAD on jyrkästi eri mieltä. Talouden ”avaamisella” on ollut eteläisessä Afrikassa kohtalokkaita seurauksia.
Rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen on johtanut pääomien pakoon. Sen sijaan, että ”vapautuneet” markkinat olisivat houkutelleet ulkomaista rahaa, jokaista sijoitettua dollaria kohden on 1,06 dollaria karannut Afrikasta houkuttelevimmille markkinoille. Eteläisessä Afrikassa vapauden hinta on dollari ja kuusi senttiä.
UNCTADin mielestä säännöstelyn purkamista tärkeämpää olisi saada Afrikan maat monipuolistamaan taloutensa rakennetta.
Seuraava sasimaisuus oli Afrikan vertaaminen Aasian tiikereihin: ”Kaupan vapauttaminen olisi hyväksi Afrikan maille. Katsokaa vaikka Aasian maita.”
Voi olla, että Aasian tiikerit — Taiwan, Hong Kong, Etelä-Korea ja Singapore — ovat hyötyneet kaupan esteiden purkamisesta parin viimeisen vuosikymmen aikana. (Mikä sekin on 1990-luvun rahoituskriisien jälkeen kiistanalaista.) Mutta globalisaation kiivaimman vaiheen alkaessa joskus 1980-luvun alkupuolella tiikerit olivat aivan eri tasolla kuin köyhät Afrikan maat tällä hetkellä.
Vapaasta kaupasta ja kilpailusta hyötyvät iskukykyiset taloudet, jotka pystyvät kilpailemaan köyhät maalaisserkut markkinoilta.
Sasi unohtaa mielellään, että Aasian tiikerit saivat taloutensa jaloilleen juuri (nyt tulee kirosana) protektionismin avulla. Suojaamalla kotimaista teollisuutta ulkopuoliselta kilpailulta maat auttoivat yritykset kilpailukykyiseen kuntoon.
Jos kehitysmaiden köyhien auttaminen otettaisiin vakavasti, olisi luultavasti parasta tehdä muiden kuin uusliberaalien oppien mukaan.
”Minua ei hävetä tunnustaa, että Kuuba on onnistunut erinomaisesti”, totesi Maailmanpankin johtaja James Wolfensohn viime keväänä julkistaessaan raportin, joka osoitti, että Kuuban koulut ja terveydenhuolto jättävät varjoonsa jopa monet teollisuusmaat.
Tilastojen valossa Kuuba on kehityspoliittinen antiteesi. Suljetusta taloudestaan, epädemokraattisesta yhteiskuntamallistaan ja vuodesta 1962 jatkuneesta taloussaarrosta huolimatta Kuuba on luonut koulujärjestelmän, jonka opettajatiheys on Ruotsin luokkaa: yksi opettaja kahtatoista ala-asteen oppilasta kohden.
Kuubassa vastasyntyneellä lapsella on paremmat eloonjäämismahdollisuudet kuin Yhdysvalloissa.
Toinen kauhukakara on Kiina. ”Jos Kiinan maakuntia tarkasteltaisiin yksittäisinä valtiona, maailman nopeimmin kasvaneet 20 taloutta vuoden 1978 ja 1995 välisenä aikana olisivat olleet kaikki Kiinan maakuntia”, kirjoittaa vastikään Nobelin palkinnon saanut taloustieteilijä Joseph Stiglitz.
En nyt yritä todistaa sosialistisen talousjärjestelmän ylivertaisuutta kapitalistiseen nähden, vaan ainoastaan kyseenalaistaa uusliberaalin talousopin ylivertaisuuden. Eikö Maailmanpankin mallioppilaiden vaikeuksista tai kauhukakaroiden menestyksestä voisi päätellä, ettei sama (tr)oppi sovi kaikille? Että kehitysmaiden pitäisi voida kehittää talouttaan myös poikkeavin näkemysten pohjalta, paikalliset olot huomioonottaen, ilman pelkoa kansainvälisten rahoituslaitosten rankaisutoimista?
Onko tämä nyt niin radikaali ajatus?