Nicaraguaa vuonna 1998 kaltoin kohdelleen hirmumyrsky Mitchin jälkeen maahan saapui legioona konsultteja, joiden tarkoitus oli osoittaa avustusrahoille mahdollisimman hyödyllistä käyttöä. Kulkutaudit vaivasivat maata, ja myrskystä selviytyneet asuivat telttakylissä. Oli loogista, että lähes kaikkien konsulttien hankekansioista löytyi suunnitelma ulkokäymälöiden rakentamiseksi. Nyt kolme vuotta myöhemmin vessat on rakennettu ja kansainväliset järjestöt ovat ryhtyneet arvioimaan työnsä tuloksia.

Surullisin tapaus löytyi Nicaraguan pohjoisosassa sijaitsevasta Somoton kunnasta. Käymälöiden rakentamisen jälkeen huomattiin, etteivät kyläläiset uskaltaneet käyttää niitä, koska reikäkoko ei ollut oikea. Saksalaiset olivat mitanneet nicaragualaisen takapuolen koon liian suureksi. Ryhdyttiin parannustöihin. Sementtiseen kansilevyyn piikattiin lisäraudoitusta, ja istuma-aukkoon valettiin uudet reunat, jotta reikäkokoa saatiin pienennettyä. Kyläläiset vaikuttivat tyytyväisiltä.

Ilmeisesti uudet valut oli kuitenkin tehty huonosti, sillä seuraavalla viikolla yksi sisärenkaista sortui ja maatalon emäntä oli lähellä pudota neljä metriä syvään monttuun. Samankaltaisia kokemuksia oli myös muilla järjestöillä. Yhdessä paikassa vessat kaatoi tuuli ja toisessa ne sortuivat sadekauden aikana.

Mikä näille kaikille hankkeille oli yhteistä? Ne olivat kaikki täyttäneet tavoitteensa, sillä väärin laadituissa suunnitelmissa tavoitteeksi oli asetettu se, että rakennetaan määrätty määrä ulkokäymälöitä. Vain harva järjestö oli ilmoittanut tavoitteekseen sen, että käymälöiden avulla halutaan vähentää kulkutautisairauksia tai että vessoja todella käytetään. Juuri kukaan ei vaivautunut seuraamaan, kuinka moni perheenjäsenistä uskaltautui ulkovessakeikalle tai kuinka moni teki tarpeensa yhä nurkkaan tai astiaan.

Esimerkissä kiteytyy monta kehitysyhteistyön ongelmaa. Ensinnäkin kaikki haluavat suunnitella ja toimeenpanna omat ohjelmansa. Muiden kokemuksia ei haluta käyttää hyväksi. Nicaraguassa on tusinoittain paikallisia järjestöjä, jotka tuntevat pytyn reiänmitat ja tietävät minkälaiseen maaperään rakennukset on tehtävä – mutta tätä tietoa ei heiltä kukaan kysynyt.

Edistystä on kuitenkin tapahtunut. Esimerkiksi kansainvälisten rahoituslaitosten vaatimat kansalliset köyhyydenvähentämisohjelmat ovat lisänneet sekä ulkomaisten hallitusten ja nicaragualaisten kansalaisjärjestöjen välistä yhteistyötä että kansainvälisten ohjelmien koordinaatiota.

Jälkiviisaana voi todeta, että aikaisempi malli – jossa jokainen avunantajamaa saapui kehitysmaahan oman kehitysohjelmansa kanssa – vaikeutti kokonaisvaltaisen kansallisen köyhyydenvähentämissuunnitelman laatimista. Vielä vaikeampaa oli kunnilla ja muilla paikallishallinnoilla, jotka olivat riippuvaisia sattumanvaraisesti alueelleen tulevien kehitysohjelmien määrästä ja laadusta.

Nyt logiikkaa yritetään kääntää päinvastaiseksi. Ensin paikallishallinnot tekevät omat kehityssuunnitelmansa ja sitten ne kootaan kansalliseksi strategiaksi. Avunantajien oletetaan hyväksyvän kansallisen strategian ja auttavan siinä mainittujen tavoitteiden saavuttamisessa. Jos tämä suuri edistysaskel onnistuu, se mahdollistaisi ulkomaisten avunantajien hankkeiden todellisen yhteissuunnittelun, toimeenpanon ja seurannan.

Oleellisen tärkeää tässä uudessa mallissa on taata kansalaisten osallistumismahdollisuudet ohjelmien suunnittelusta seurantaan. Tähän astiset kokemukset kansalaisten kuulemisesta ovat kuitenkin olleet huonoja. Kuulemistilaisuudet järjestetään valitettavan usein vasta sitten, kun ohjelmien suunnitteluvaihe on jo ohi. Pyllyn todellinen koko jää toistamiseen kysymättä.