Räikeimpien ihmisoikeusrikosten aikakausi oli Perussa vasta alkamassa, kun maata vuosina 19681980 johtanut sotilashallitus luopui vallasta. Nyt Perussa ollaan luomassa totuuskomissiota.
Perussa on kuollut poliittisen väkivallan ja aseellisen taistelun seurauksena arviolta 30 000 ihmistä viimeisten 20 vuoden aikana, kolmen eri siviilipresidentin valtakaudella. Se on monin verroin enemmän kuin Chilessä sotilasdiktatuurin aikana. Keskustelu kadonneiden kohtalosta on ollut Perussa viime kuukausiin saakka vähäistä. Oikeusasiamiehen toimiston tekemän selvityksen mukaan kadonneita on vähintään 4 000. Ruumiita on viskattu vuoriston merkitsemättömiin joukkohautoihin ja heitetty helikopterista viidakon suoalueille.
Ihmisoikeusrikosten uhrien tai heidän omaistensa harvalukuiset liikkeet ovat Perussa poikkeuksellisen marginalisoituja. Yksikään omaisjärjestö ei ole saavuttanut lähimainkaan samaa asemaa kuin Argentiinan Plaza de Mayon äidit.
Kun Chilessä ja Argentiinassa uhrien joukossa oli myös keskiluokkaista kaupunkiväestöä, Perussa uhrit ovat olleet pääasiassa köyhiä maalaisia. Jopa Guatemalassa, jossa valtaosa kansanmurhan uhreista oli maaseudun intiaaneja, uhrien joukossa oli selvästi Perua enemmän pääkaupungissa asuvia aktivisteja.
Koulutettujen kaupunkilaisuhrien lähipiirillä on yleensä paremmat mahdollisuudet saada äänensä kuuluviin kuin maalaisilla. Keskiluokkaisten perulaisten vasemmistointellektuellien tai kansalaisaktivistien lähipiirissä on myös suhteellisen vähän tapettuja, kidutettuja tai kadonneita. Maaseudun uhrit ovat kaupunkilaisiin verrattuna monella tavalla heikommassa asemassa.
Salaisuuksia, valheita ja videonauhaa
Presidentti Alberto Fujimorin vuonna 1990 alkanut valtakausi päättyi syyskuussa 2000 lopulliseen umpikujaan. Fujimorin hallinnon rikollisesta luonteesta oli jo pitkään ollut olemassa todisteita, mutta suuri osa perulaisista oli elänyt melkein täydellisessä uutispimennossa. Hallitus oli lahjonut lähes kaikkien tärkeimpien televisiokanavien ja sanomalehtien johtajat.
Perun tilanteen kiehtova erityispiirre on se, että Fujimorin pääneuvonantaja Vladimiro Montesinos nauhoitti salaa videolle lukuisia istuntoja, joissa hän luovutti tuhansia ja joskus jopa miljoonia dollareita käteistä lahjusrahaa eri tahoille.
Syyskuussa 2000 julkisuuteen tuli video, jossa Montesinos luovuttaa tukun dollareita opposition riveissä kansanedustajaksi valitulle Alberto Kourille, joka pian siirtyi lukuisien muiden tavoin hallituksen kannattajaksi. Korruption konkreettinen kuvaaminen laukaisi tapahtumaketjun, jonka seurauksena Fujimori päätyi karkumatkalle Japaniin. Montesinos pakeni Venezuelaan.
Maahan valittiin presidentti Valentín Paniaguan ja pääministeri Javier Pérez de Cuéllarin luotsaama väliaikainen hallitus, joka saavutti yllättävän laajaa arvostusta kansalaisten ja useimpien poliittisten ryhmien keskuudessa. Se oli vallassa viime heinäkuuhun saakka kestäneen siirtymäkauden ajan.
Montesinoksen videokokoelmasta löytyi Kouri-videon lisäksi hätkähdyttäviä näytteitä johtavien poliitikkojen, tiedotusvälineiden omistajien, kenraalien ja muiden julkisuuden henkilöiden korruptoituneisuudesta. Videoiden takia perulaisten mielikuvat Fujimorin hallinnosta ovat muuttuneet negatiivisiksi.
Trauma hallinnolle
Montesinos-videot ovat merkinneet Fujimorin hallinnolle samantyyppistä traumaa kuin mitä Malvinas-saarien (Falklandin saarien) sodassa kärsitty tappio merkitsi Argentiinan armeijalle 1980-luvun alkupuolella. Malvinas-nöyryytys vaikutti osaltaan siihen, että Argentiinan uuden siviilihallituksen oli melko helppoa teettää totuuskomissiolla laajamittainen selvitys sotilashallituksen ihmisoikeusrikoksista. Se onnistui myös saamaan rikoksiin syyllistyneet kenraalit tuomioistuimen eteen ja sitä kautta vankilaan.
Nöyryytettyjen argentiinalaissotilaiden oli siinä tilanteessa vaikea estää hallituksen pyrkimyksiä. Tilanne oli toisenlainen 1990-luvun alun Chilessä, jossa asevoimat vetosivat toistuvasti siihen, että ne olivat selviytyneet lukuisista sodista voittajina.
Perun tilanne muistuttaa tässä suhteessa selvästi enemmän Argentiinaa kuin Chileä tai mitään muuta Latinalaisen Amerikan maata. Perussa on poikkeuksellisen otollinen tilanne sekä totuuskomission toiminnalle että oikeusprosessien käynnistämiselle. Argentiinan tapauksen perusteella on kuitenkin muistettava, että armeijan pahimman alennustilan laannuttua sotilaiden painostuskyky saattaa uudelleen vahvistua.
Asetus vai laki?
Millainen totuuskomissio on paras? Osa Perun väliaikaishallituksen ministereistä oli tunnettuja ihmisoikeusaktivisteja. Menneisyyden ihmisoikeusrikosten selvittämisestä tulikin yksi hallituksen julkituoduista päämääristä. Oikeusministeri Diego García Sayánin luotsaama neljän ministerin, oikeusasiamiehen sekä kirkkojen ja ihmisoikeusjärjestöjen edustajan muodostama työryhmä valmisteli presidentti Paniagualle ehdotuksen totuuskomission perustamisesta. Se luovutettiin hänelle viime huhtikuussa.
Yksi totuuskomission perustamisen kiistakysymyksiä eri puolilla maailmaa on ollut kysymys perustamisen säädöspohjasta: perustetaanko komissio presidentin asetuksella vai kongressin säätämällä lailla. Laki on säädöshierarkiassa korkeammalla kuin asetus.
Etelä-Afrikka on tärkein esimerkki totuuskomission luomisesta kansanedustuslaitoksen säätämällä lailla. Argentiinassa ja Chilessä komissiot perustettiin presidentin asetuksella. Guatemalassa ja El Salvadorissa ne syntyivät aseellisten konfliktin osapuolten välisen rauhansopimuksen yhteydessä. Perussa totuuskomission synnyttäminen konfliktin osapuolten välisellä sopimuksella oli mahdotonta, koska aseellista taistelua käyneiden Loistavan polun ja MRTA:n toiminta on pääosin tukahtunut ja ryhmillä ei juurikaan enää ole kannatusta.
Säätämistavalla on merkitystä erityisesti komission toimivallalle. Etelä-Afrikan totuuskomissiolla oli selvästi muiden maiden komissioita suuremmat valtuudet velvoittaa ihmisiä saapumaan komission kuultaviksi ja myös käyttää eräänlaista armahdusvaltaa.
Perussa on pohdittu sitä, että mikäli totuuskomission tukena ei ole kongressin laatimaa lakia, sen mahdollisuudet hankkia tietoa esimerkiksi pahimpien väkivalta-alueiden sotilastukikohtien arkistoista voivat olla turhauttavan rajalliset.
Siirtymäkauden hallituksen luottamus Fujimorin pelisäännöillä synnytettyyn kongressiin oli kuitenkin silmiinpistävän vähäinen. Kongressi oli valittu vuoden 2000 vilpillisillä vaaleilla, ja useiden kansanedustajien on kiistattomasti todettu syyllistyneen lahjusten vastaanottamiseen. Siksi totuuskomissiohankkeen alistaminen kongressin käsiteltäväksi olisi saattanut monimutkaistaa prosessia ratkaisevasti.
Totuuskomissioehdotusta laativa ryhmä kutsuttiin kongressin ihmisoikeuskomitean istuntoon kuultavaksi. Tullessani oikeusministeri García Sayánin kanssa pois istunnosta, kysyin häneltä, milloin ryhmän on syytä informoida paikalla olleita kansanedustajia prosessin etenemisestä.
García Sayán totesi: ”Ehkä pari tuntia ennen totuuskomission perustamista.” Moni kongressin silloisen ihmisoikeuskomitean jäsenistä sai muutama kuukausi kokouksen jälkeen viiden vuoden virkakiellon perustuslain törkeästä rikkomisesta Fujimorin hallinnon aikana.
Kokemukset muiden maiden totuuskomissioista osoittavat, että komissio on syytä perustaa melko pian siirtymävaiheen käynnistyttyä. Etelä-Afrikka oli poikkeus: Nelson Mandelan ensimmäisellä hallituksella oli poliittisesti ja moraalisesti niin vahva asema, että sen oli mahdollista valmistella totuuskomissiota perinpohjaisesti julkisuudessa ja poliittisissa elimissä.
Latinalaisessa Amerikassa demokratisoitumisvaiheen ensimmäiset hallitukset ovat yleensä olleet huomattavasti alttiimpia vanhan vallan edustajien painostukselle. Totuuskomissiohankkeen pitkittyminen on tällaisissa tilanteissa yleensä merkinnyt sen mutkistumista.
Keitä totuuskomissioon valitaan?
Totuuskomission kaltaisen kansakunnan moraalista tilannetta pohtivan instituution tosiasiallinen toimivalta ei liity vain lakeihin ja asetuksiin. Komission kannalta yksi ratkaisevimpia kysymyksiä on sen jäseniin liitetyt mielikuvat ja odotukset.
Chilessä vuonna 1990 totuuskomission asettanut presidentti Patricio Aylwinin siviilihallitus päätti valita puolet komission kahdeksasta jäsenestä Pinochetin kannattajien keskuudesta. Ihmisoikeusjärjestöt arvostelivat päätöstä voimakkaasti, ja se rajasi komission mahdollisuuksia ottaa kantaa poliittisesti tulenarkoihin aiheisiin. Toisaalta se lisäsi komission julkistamien tietojen uskottavuutta.
Esimerkiksi Suomessa chileläisen Esmeralda-laivan vierailun aikaan vuonna 1998 protestoineiden ihmisoikeusaktivistien oli helppo vakuuttaa laivan todella toimineen kidutuskeskuksena, koska Chilen totuuskomission raportissa näin todettiin. Raportti oli Pinochetin hallituksen entisen opetusministerin, oikeistolaisen Gonzalo Vialin, allekirjoittama ja siksi sen tietoja oli hankalaa väittää puolueelliseksi vasemmistopropagandaksi.
Perussa on vaikea kuvitella sellaista totuuskomissiota, jonka jäsenistä merkittävä osa koostuisi Fujimorin tukijoista. Kun Chilessä Gonzalo Vialin tavoin merkittävä osa konservatiivista älymystöä tuki Pinochetia, Fujimorin tukijoiden joukosta on vaikea löytää vastaavanlaista ryhmää.
Paniaguan hallitus päätyi kuitenkin kesäkuussa valitsemaan Fujimorin puolueen kansanedustajana toimineen Beatriz Alva Hartin seitsenhenkisen totuuskomission jäseneksi. Valinnasta syntyi kiista, joka on osaltaan heikentänyt nyt järjestäytymisvaiheessa olevan komission toimintamahdollisuuksia. Heinäkuun lopussa virkaansa astunut uusi presidentti Alejandro Toledo on luvannut tukea totuuskomission toimintaa voimakkaasti. Hän on ilmoittanut nimittävänsä komissioon vielä viisi uutta jäsentä.
Kidutuksen todentamisen vaikeus
Yksi menneisyyden tutkimisen vaikeimmista alueista on kidutustapausten selvittäminen. Erityisesti jos halutaan yksilöidä ihmisoikeusrikosten uhreja, kidutusten todentaminen on hankalaa.
Chilen totuuskomissio päätyi analysoimaan kidutusta yleisenä ilmiönä ja yksilöimään vain kadonneiden ja tapettujen uhrien henkilöllisyyden. Useissa tapauksissa ainoa todiste kidutuksesta on kidutetun itsensä antama lausunto. Chilen totuuskomissio päätteli, että kidutusten yksilöiminen johtaisi kestämättömän vaikeisiin todentamis- ja näyttökysymyksiin tilanteessa, jossa ihmisoikeusuhrien omaisille oli luvassa valtion maksamia korvauksia.
Chilen totuuskomission linjausta arvosteltiin paljon. Esimerkiksi yksi haastattelemani chileläinen kidutusuhri olisi mieluummin kuollut kuin jäänyt vammautuneena henkiin. Jos hän olisi kuollut, hänen vaimonsa saisi nyt leskeneläkettä ja hänen lapsensa olisivat saaneet ilmaisen koulutuksen. Nyt hän joutuu elää kituuttamaan työkyvyttömänä ja on rasitteeksi perheelleen, joka on jäänyt vaille korvausta häneen kohdistuneesta rikoksesta.
Suhtautuminen kidutukseen tulee olemaan hankala kysymys myös Perussa. Mikäli komissio päätyy Chilen linjalle, sitä arvostellaan kidutettujen sivuuttamisesta. Mikäli se pyrkii yksilöimään kaikkia mahdollisia kidutustapauksia, todentamis- ja näyttökysymykset saattavat vaarantaa sen yleistä uskottavuutta.
Yksi osaratkaisu on se, että totuuskomissio esittää merkittäviä toimenpiteitä kidutuksen uhrien fyysiseksi ja psyykkiseksi kuntouttamiseksi. Vaikka kidutuksen uhrit saattavat näin jäädä vaille yksilöityä anteeksipyyntöä tai rahallista korvausta, heillä on mahdollisuus hakeutua ilmaiseen kuntoutukseen. On epätodennäköisempää, että joku valehtelisi joutuneensa kidutetuksi päästäkseen kuntoutusohjelmaan kuin saadakseen merkittävän rahallisen korvauksen.
Ongelmalliset armahduslait
Totuuskomission perustaminen on saanut Perussa osan ihmisoikeusrikollisista toivomaan, että he välttyisivät oikeuden tuomioilta ja vankeusrangaistuksilta. Etelä-Afrikassa moni tappaja ja kiduttaja vältti vankeustuomion kertomalla totuuskomissiolle tekojensa yksityiskohtia.
Totuuskomission ja oikeuslaitoksen välinen työnjako on Perussa periaatteessa selkeä. Totuuskomissio tekee mahdollisimman tarkan selvityksen ihmisoikeusloukkausten aikakaudesta, mutta rikosten määrittely ja rikollisten tuomitseminen jää tuomioistuinlaitoksen tehtäväksi. Käytännössä ero saattaa kuitenkin paikoitellen hämärtyä.
Latinalaisessa Amerikassa menneisyydenhallintaa hankaloittavat ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneiden itselleen tekemät armahduslait. Perussa presidentti Alberto Fujimorin tukijat säätivät vuonna 1995 kongressin yllätysistunnossa armahduslain, jonka mukaan ihmisoikeusrikoksiin syyllistyneitä ei tule rankaista. Kongressi sääti pian toisen lain oikeudenkäyntien välttämiseksi. Sen avulla pyrittiin estämään ihmisoikeusrikosten tutkiminen. Koska hallitus onnistui lisäksi saamaan suuren osan maan oikeuslaitoksesta valvontaansa, ihmisoikeusrikolliset tunsivat olonsa turvalliseksi Fujimorin Perussa.
Amerikkojen ihmisoikeustuomioistuin sai tämän vuoden maaliskuussa päätökseen Fujimorin hallituksen alaisen kuolemanpartion vuonna 1991 tekemän joukkomurhan käsittelyn. Päätöksen merkittävimmän kohdan mukaan vuoden 1995 kaltainen hallituksen itselleen säätämä armahduslaki on pätemätön.
Ihmisoikeusjuristit eri puolilla Latinalaista Amerikkaa ovat nyt tulkinneet Amerikkojen ihmisoikeustuomioistuimen päätöstä siten, että myös monien muiden maiden vastaavat lait ovat kansainvälisoikeudellisesti pätemättömiä. Amerikkojen ihmisoikeustuomioistuimella on sitova tuomiovalta useimmissa Latinalaisen Amerikan maissa eikä sen tuomiosta voi valittaa. Vielä on toki liian aikaista sanoa, miten eri maiden omat oikeuslaitokset tulevat soveltamaan päätöstä.
Asiaan on luvassa lisävalaistusta syyskuussa, kun Amerikkojen ihmisoikeustuomioistuimen on määrä tulkita omaa päätöstään. Mahdollisesti tämän lehden ilmestyessä tuomioistuin on jo ilmoittanut, rajoittuuko sen maaliskuinen päätös vain silloin käsiteltävänä olleen joukkomurhan tekijöihin. Mikäli se tulkitsee päätöksen merkitsevän armahduslain yleistä pätemättömyyttä kaikissa tapauksissa, moni teurastaja alkaa vähin äänin harkita matkalaukkujen pakkaamista.
Linkkejä:
Limapost – tietoa Perusta englanniksi
Kepa.fi-sivuston tulokset hakusanalle Peru