Amnesty 40 vuotta: Verta, hikeä ja kyyneleitä

Vuonna 1961 englantilainen asianajaja Peter Benenson kuuli kahdesta portugalilaisopiskelijasta, jotka Salazarin sotilashallitus oli vanginnut heidän nostettuaan maljan vapaudelle lissabonilaisessa kahvilassa. Siitä sai alkunsa Amnesty International.

Neljäkymmentä vuotta sitten maailmassa ei ollut ihmisoikeusjärjestöjä. Kukaan ei ollut kuullut puhuttavankaan mielipidevangeista. Kylmä sota jakoi maailman tylysti kahtia, ja siirtomaiden itsenäistyminen oli vasta alkanut. Etelä-Eurooppaa hallitsivat sotilaat, ja rotuerottelu oli voimissaan Yhdysvalloissa.

”Amnesty International keskittyi mielipidevankeihin ja oli ensimmäisten joukossa puhumassa kidutuksen ja kuolemanrangaistuksen poistamisen puolesta. Vasta järjestön ensimmäinen maailmanlaajuinen kidutuksen vastainen kampanja vuonna 1972 nosti ongelman esiin koko laajuudessaan”, kertoo Amnesty Internationalin Suomen-osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson.

Amnestyä pidettiin 1960- ja 1970-luvulla radikaalina ja rohkeana järjestönä. Vuonna 1983 Amnesty teki historiaa julkaisemalla raportin hallitusten toimeenpanemista poliittisista murhista ja kampanjoimalla ”katoamisten” lopettamiseksi. Vuonna 1985 järjestö alkoi toimia pakolaisten puolesta.

Sitten maailmalla alkoi tapahtua: rautaesirippu repesi, Berliinin muuri sortui ja Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmä purettiin. Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuurit jäivät historiaan.

”Jako kansalaisoikeuksiin ja poliittisiin oikeuksiin ja toisaalta taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin oikeuksiin eli kansainvälisessä järjestelmässä kylmän sodan rakennelmana ja tiettynä keinotekoisena vastakkainasetteluna. Ihmisoikeuksia käytettiin pesäpallomailana kansainvälisen politiikan foorumeilla”, Johansson sanoo.

”Nyt kaikki on toisin. Amnestyssä ei ole vieläkään tajuttu, miten paljon maailma on muuttunut. Järjestön sisällä tehdään yhä jaotteluja, jotka ovat täysin aikansa eläneitä. Emme voi enää toimia pelkästään uskontonsa tai mielipiteensä takia vangittujen puolesta, jos haluamme olla varteenotettava toimija tämän päivän maailmassa.”

”Jos haluamme saada Amnestyn toimintaan mukaan muitakin kuin 1960-lukulaisen ajattelun omaksuneita länsimaalaisia ja jos haluamme kasvaa varteenotettavana liikkeenä myös kolmannessa maailmassa, järjestön toimintakulttuuria ja toiminnan lähtökohtia pitää muuttaa.”
 

Askel askeleelta

Joitakin muutoksia on jo tapahtunutkin. Vuodesta 1991 alkaen Amnesty on pitänyt seksuaalisen suuntauksensa vuoksi vangittuja ihmisiä mielipidevankeina, ja vuonna 1994 järjestö kampanjoi näyttävästi naisten oikeuksien puolesta.

”Amnesty on alkanut toimia entistä enemmän identiteettinsä takia vainottujen ihmisten puolesta. Heitä ei vainota mielipiteensä takia vaan siksi, että he ovat naisia, kuuluvat tiettyyn vähemmistöön tai ovat tietyllä tavalla seksuaalisesti suuntautuneita.”

”Hallitukset eivät myöskään enää ole ainoita Amnestyn toiminnan kohteita. Nykyisin kriittistä huomiota kiinnitetään erilaisiin yhteiskunnallisiin toimijoihin: aseellisiin oppositioryhmiin, yrityksiin ja kansainvälisiin rahoituslaitoksiin.”

”Suuri muutos on myös se, ettei Amnesty ole enää yksin. Maailmassa on nyt tuhansia paikallisia, alueellisia ja kansainvälisiä ihmisoikeusjärjestöjä. Ihmisoikeusajattelusta – tai pikemminkin ihmisoikeussanastosta – on tullut osa valtavirtapolitiikkaa”, Johansson selittää.

”Kaikki ulkoministeriöiden virkamiehet puhuvat ihmisoikeuksista. Toimittajat kirjoittavat niistä joka päivä. Ihmisoikeudet ovat osa kansainvälisen politiikan agendaa ihan eri tavalla kuin Amnestyn syntymän aikoihin.”

”Tiedonvälityksen murros on ollut valtava: enää ei ole unohdettuja ihmisoikeuskriisejä. Ketään ei voida enää hiljentää samalla tavalla kuin ennen. Jos Itä-Timorissa kuolee 10 000 ihmistä verilöylyssä, siellä on toimittajia paikalla satelliittipuhelimien kanssa. Tieto ihmisoikeusloukkauksista leviää samana päivänä kaikkialle maailmaan.”

”Amnesty ei enää pysty tuottamaan uutisia. Siksi järjestön tapa tulla julkisuuteen onkin muuttunut. Nyt meidän pitää pystyä tuottamaan poliittisia ohjelmia siitä, miten tietyt ihmisoikeusongelmat voidaan ratkaista. Enää ei riitä, että vain kerromme mitä maailmassa tapahtuu”, Johansson jatkaa.

Muutosten pyörteissä

Amnesty on vuodesta 1991 lähtien puhunut kaikkien yleismaailmallisessa ihmisoikeusjulistuksessa lueteltujen oikeuksien puolesta, mutta käytännössä järjestö on edelleen keskittynyt poliittisten oikeuksien, erityisesti ilmaisuvapauden, puolustamiseen.

”Taloudellisista ja sosiaalisista oikeuksista kyllä puhutaan kauniisti, mutta niiden edistämiseksi ei tehdä mitään”, Johansson väittää.

”Maailmassa on arviolta 5 000-10 000 mielipidevankia. Suurin osa heistä on miehiä, koska poliittiseen toimintaan osallistuu monissa maissa enimmäkseen miehiä. He ovat opiskelijoita, akateemikkoja, toimittajia, poliittisia aktivisteja, tohtoreita ja intellektuelleja.”

”Samaan aikaan köyhyydessä elää 1,2 miljardia ihmistä, joista 70 prosenttia on naisia ja lapsia. Myös suurin osa maailman pakolaisista on naisia ja lapsia.”

”Amnestyn on pakko uusiutua ollakseen uskottava. Ihmisoikeuksien jakamattomuus ja taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien puolesta kampanjoiminen ovat seuraava suuri askel järjestölle. Meidän täytyy alkaa toimia kaikkien ihmisten oikeuksien puolesta kokonaisuutena ja valita sitten paras strategia tilanteen ja maan mukaan.”

Amnesty International on itse asiassa suurten muutosten pyörteissä. Meneillään on todellinen murrosten aika: järjestön demokraattiset päätöksentekoelimet keskustelevat juuri tänä syksynä näistä asioista. Amnesty on viimein avautumassa.

”On enää ajan kysymys, koska muutos tapahtuu virallisesti. Uskon, että tulevaisuudessa Amnestyn toiminnan rajat kulkevat kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja vakavissa loukkauksissa niitä vastaan. Tietyissä tilanteissa nekin rajat voidaan ylittää, jos kansainväliset standardit eivät ole riittäviä.” Johansson mainitsee esimerkkinä oikeuden koulutukseen: Amnesty pystyisi jo nyt käyttämään samanlaisia kampanjamenetelmiä ja painostuskeinoja, joita se käyttää kidutuksen vastaisen yleissopimuksen ratifioimisen edistämiseen tai jonkun poliittisen vangin vapauttamiseen.

”Tavoitteena voisi olla ilmaisen perusopetuksen takaaminen kaikille maailman 7-15-vuotiaille. Se olisi tyttöjen ja naisten oikeuksien toteutumisen kannalta todella iso askel.”

”Kyse on puhtaasti poliittisesta päätöksestä: ei voi olla olemassa maata, jolla ei ihan oikeasti ole rahaa lastensa ilmaiseen kouluttamiseen. Ilman kansan peruskoulutusta kaikki kehitys ja taloudellinen kasvu on mahdotonta.”

Kehitysyhteistyön punainen lanka

Ihmisoikeus-, ympäristö- ja kehitysjärjestöjen tavoitteet ovat lähentyneet toisiaan 1980-luvulta alkaen. Nykyisin myös ympäristö- ja kehitysjärjestöt puhuvat ihmisoikeuksista.
”Ihmisoikeudet voisivat olla luonnollisempi osa koko kehitysyhteistyökeskustelua myös Suomessa. Ne voisivat itse asiassa olla se punainen lanka, jota kehitysyhteistyössä niin kipeästi kaivataan.”

”On ihan eri asia puhua ihmisten oikeuksista kuin tehdä filantrooppista auttamistyötä ja harrastaa hyväntekeväisyyttä. Kyse ei ole läntisen maailman armopaloista köyhille vaan yleisinhimillisistä oikeuksista, joita kaikkien pitää kunnioittaa”, Johansson muistuttaa.
Johanssonin mielestä on mahdollista nähdä kaikki kehitysyhteistyö ihmisoikeustyönä. Humanitaarinen apu on hänen mielestään toinen asia.

”Pakolaiskriiseissä ja humanitaarisessa avussa on kyse lähinnä logistiikasta, huovista, teltoista ja lääkkeistä. Ne ovat ihanteellista television kuvakerrontaa ja katastrofiviihdettä, mutta jos emme ole kiinnostuneita kriisien taustalla olevista vaikeammin ymmärrettävistä ja vähemmän näkyvistä yhteiskunnallisista prosesseista ja ongelmista, niin maailma ei koskaan muutu.”

”Hallitusten ja järjestöjen tekemä kehitysyhteistyö voidaan johtaa ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen ja siitä syntyneisiin kansainvälisiin sopimuksiin. Ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston virkamiehet eivät vaan ole vielä valmiita omaksumaan tällaista uudenlaista ajattelua.”

Rankaisemattomuuden ongelma

    
Kansainvälinen keskustelu rankaisemattomuudesta jatkuu. Milosevicin tuominen Haagiin, Pinochetin pidättäminen Lontoossa ja eri puolilla maailmaa käynnistynyt keskustelu tribunaaleista ovat osa tätä prosessia.

”Amnestyn perusanalyysin mukaan rankaisemattomuuden kierre on keskeisiä syitä kidutuksen jatkumiseen maailmassa. Ihmiset, jotka kiduttavat, jatkavat sitä, koska tietävät, ettei heitä koskaan tulla tuomaan oikeuden eteen tuomittaviksi.”

”Amnesty vastusti Etelä-Afrikan totuus- ja sovintokomissiota, koska siinä armahdettiin ihmisiä ennen kuin he olivat käyneet läpi oikeudellisen prosessin. Etelä-Afrikassa oli kyse yhtäältä oikeudesta ja toisaalta anteeksiannosta ja sovituksesta. Amnestyn mielestä armahdus olisi voitu antaa sen jälkeen, kun oikeus on ensin todennut syyllisyyden.” Johansson kertoo, että rankaisemattomuuskeskustelu on lisännyt Amnestyn sisällä ymmärrystä siitä, minkälaisia yhteiskunnallisia vaihtoehtoja oikeasti on olemassa. Hänen mielestään on sinänsä vielä liian aikaista sanoa, miten hyvin Etelä-Afrikan malli toimii. On kuitenkin selvää, että se mikä toimii siellä ei välttämättä toimi muualla, esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa.

”Mitä jäykempi järjestelmä ja mitä selkeämpiä totuuksia järjestöllä on, sitä enemmän ollaan hakoteillä. Ei tällaisissa kysymyksissä ole olemassa absoluuttista totuutta vaan nimenomaan moninaisuus. Yhteiskunnalliset tilanteet näyttävät toisenlaisilta, kun niitä lähestyy eri näkökulmista.”

”Tämän myöntäminen ei ole aina ollut Amnestyssä helppoa, sillä järjestössä pidetään aivan oikeutetusti yhdenvertaisuutta, oikeudenmukaisuutta ja johdonmukaisuutta tärkeinä arvoina. Jos sanotaan jotain tästä maasta, pitää sanoa samaa toisesta maasta. Tämä on johtanut ongelmiin, jotka ovat usein älyllisesti vaikeasti ratkaistavissa”, Johansson luotaa.

Big Business

Amnesty katsoo, että yritykset, jotka ovat osallisia ihmisoikeusloukkauksiin, pitää saattaa vastuuseen teoistaan. Järjestö on myös sitä mieltä, ettei yksikään Maailman kauppajärjestö WTO:n piirissä tai muualla syntynyt kauppasopimus saa nakertaa piiruakaan pois sitä kansainvälisten ihmisoikeuksien suojelua, joka nyt on olemassa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa.

”Kun yritykset ovat saaneet enemmän yhteiskunnallista valtaa osana uutta maailmanjärjestelmää, ne täytyy myös mieltää muina kuin pelkkinä rahantekoautomaatteina. Ne ovat omalta osaltaan vastuussa ihmisoikeuksista: työntekijöiden oikeuksista, lasten oikeuksista ja naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta sekä omasta suhteestaan ympäröivään yhteiskunnalliseen todellisuuteen.”

Johanssonin mielestä ei ole yhdentekevää, minkälaista turvapalvelua yritykset käyttävät ja miten ne ovat yhteistyössä sotilashallitusten ja poliisivoimien kanssa. Tai miten yritykset varmistavat, ettei mielenosoituksissa tapeta ihmisiä sen takia, että yritysten palkkaamat turvamiehet ovat entisiä sotilaita tai poliiseja, jotka ovat aiemmin syyllistyneet vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin.

”On hyvin tärkeää, ettei Amnesty toimi yritysten konsulttina. Emme halua legitimoida yrityksiä. Me ainoastaan esitämme niille tietynlaisia vaatimuksia sivistyneen vuoropuhelun merkeissä. Edellytämme yrityksiltä kolminkertaista tilinpitoa, jossa on mukana niin talous kuin ympäristö ja eettis-sosiaalinenkin ulottuvuus”, Johansson kertoo.

”Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, Shell on yksi niistä yrityksistä, jotka ovat kaikkein pisimmällä tässä. Siellä on käännetty kelkkaa: Nigerian tapahtumat olivat liikaa yrityksen kansainväliselle maineelle.”

”Varsinaiset muutokset ruohonjuuritasolla tapahtuvat kuitenkin hirveän hitaasti. Suomessa UPM-Kymmene on käynyt läpi vähän samanlaista uudistumisprosessia kuin Shell. Muutos sai alkunsa April-ostosta Indonesiassa.”

Amnesty Suomessa

Amnesty ja ympäristö- ja kehitysjärjestöt ovat myös Suomessa viime vuosina löytäneet toisiaan. Johansson on kokenut Indonesia-yhteistyön suomalaisten ympäristöjärjestöjen kanssa hyvin hedelmällisenä.

”Olemme käyneet hallituksen ja samojen yritysten kanssa dialogia. Meillä on tietysti ollut erilaiset perspektiivit, mutta olemme puhuneet aivan samoista asioista.”

”Ympäristöjärjestöt puhuvat neitseellisten metsien hakkuista, paikallisten ihmisten toimeentulo-oikeuksien loukkaamisesta, teiden rakentamisesta ja tehtaiden saasteista. Meidän huolenaiheenamme ovat olleet mielenosoitusten väkivaltainen tukahduttaminen ja sikäläisten yritysten turvamiesten kovat otteet.” Johansson näkee, että Amnestyn keskeinen sanoma laajasti ymmärrettynä on ihmisoikeuksien toteutuminen aktiivisen kansalaistoiminnan kautta kaikkialla maailmassa.

”Amnesty kannustaa ihmisiä kaikilla tasoilla paikalliseen osallistumiseen ja globaaliin vaikuttamiseen niin omassa maassa kuin maailmalla. Emme halua istua yksin omassa kopissamme vaan olla osa ympäröivää yhteiskuntaa. Haluamme käydä vuoropuhelua hallitusten ja yritysten kanssa, ja teemme mielellämme yhteistyötä ympäristö- ja kehitysjärjestöjen kanssa myös Suomessa.”

Amnestyn lisäksi Suomessa ihmisoikeustyötä tekevät lukuisat muut järjestöt: muun muassa Fidida, Ihmisoikeusliitto, Kirkon ulkomaanapu, Sadankomitea, Suomen pakolaisapu, Suomen rauhanpuolustajat, Suomen YK-liitto, Suomen Unicef ja Unifem. Järjestöjen yhteystiedot saa osoitteesta http://www.kepa.fi/jasenet/jasenrekisteri.

Linkkejä:
www.amnesty.fi
www.amnesty.org

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!