Nelisenkymmentä vuotta sitten emberá-intiaanit laskeutuivat vuorilta Panaman eteläosan joenvarsille ja perustivat uudelleen kyläyhteisönsä, yli kolme sataa vuotta kestäneen vastarinnan ja paon jälkeen. Panaman hallitus myöntyi itsehallintoon vuosi sitten.
Dariénin maakunnan viidakko on biodiversiteetiltään maailman rikkaimpia alueita. (Kuva: Kimmo Lehtonen)
Panama Citystä etelään Kolumbiaa kohti on asvaltoitua tietä vajaat 150 kilometriä, sitten se loppuu. Vastaan tulee silta, jossa Panaman rajajoukot tarkistavat matkustajien henkilöllisyyden, ottavat tiedot ylös ja sanovat ilmoittavansa seuraavalle tarkastuspisteelle mikä auto ja montako henkeä on tulossa.
”Aiika myöhään liikkeellä”, nuori panamalaispoliisi hieman venyttää ja kumartuu ikkunasta puoliksi sisään henkilöllisyystodistukset käsissään. Kalashnikov kolahtaa auton kylkeen.
”Niin kävi, mutta meillä on tässä menossa tärkeä Emberán itsehallintoaluetta koskeva missio”, kuski Carlitos selittää hermostuneesti. Mukana matkaavat Panaman emberá-intiaaniliikkeen edusmiehet Williams ja Naiper suoltavat päälle yhteen ääneen, kuinka tärkeä matka on emberoiden intiaanineuvostolle, onhan mukana vielä ulkomainen lehtimieskin.
Jossain muussa paikassa tai vaikka parin sadan kilometrin päässä Kolumbian puolella voisi samalla hetkellä veri paeta päästä. ”Hyvää matkaa, onnea”, toivottaa kuitenkin hymyilevä panamalaispoliisi ja heilauttaa kättään.
Auto rullaa sillalle, jonka toisesta päästä alkaa Panaman kokaiinin ja muun salakuljetuksen harmaa alue, jossa tapahtuvan bisneksen suuruusluokasta ei ole lukuja olemassakaan.
Valtatiet tuhoavat elintilan
Kärrypolkua muistuttavaa Panamericanan viidakko-osuutta täristeltäessä Naiper kertoo, että tietä ei budjetoiduista rahoista huolimatta koskaan 90-luvulla päällystetty, koska vastaava yleisten töiden ministeri pisti Amerikan kehityspankin rahat omaan taskuunsa.
Intiaaneille uudet tiet viidakkoon merkitsevät elintilan kapenemista. Samalla katoavat sademetsät, joista Panamassa on hävitetty jo noin kolmannes. (Kuva: Kimmo Lehtonen)
Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana Panaman intiaaneilla on ollut ainoastaan karvaita kokemuksia tieprojekteista. Pelkästään kolmen merkittävämmän Panamericanan sivuhaaran rakentaminen on merkinnyt yli miljoonan sademetsähehtaarin häviämistä, intiaanien mailta. Tällä hetkellä Panaman vuosittaisten hakkuiden arvioidaan olevan noin 75 000 hehtaaria.
”Kysymys on siitä, kuka päättää minne ja mitä varten teitä tehdään”, Naiper sanoo. Intiaanien kannalta jokainen uusi asvaltoitu kilometri voi myös olla askel taaksepäin.
Tieverkoston leviämisen myötä puu- ja kaivosteollisuus sekä karjanhoito on levittäytynyt uusille alueille. Alueen intiaaneille se on merkinnyt elinolosuhteiden täydellistä muutosta, jokien saastumista, metsästysmaiden ja eläinten katoamista ja lopulta pakkomuuttoa kontrolloimattomasti alueelle muuttaneen mestitsiväestön jaloista.
Panaman ja Kolumbian hallitukset ovat useaan otteeseen suunnitelleet kunnollisen tien rakentamista viidakon halki. Vuonna 1975 jo pitkälle mennyt suunnitelma saatiin estetyksi Yhdysvaltalaisten ympäristöaktivistien alulle laittaman kampanjan ansiosta. Kolumbian oikeusistuimessa projektin todettiin aiheuttavan intiaanikansoille ja alueen eläimistölle ja luonnolle niin suurta vahinkoa, että tienrakennuksesta tuli luopua.
Mutta haaveet Panamericanan kiitotiestä elävät useiden mielessä, sillä varsinkin metsäteollisuudelle teiden avaaminen syvälle Dariénin maakunnan viidakkoon olisi kultakaivos niiden päästessä käsiksi vielä suojelemattomiin neitseellisiin metsiin.
Kokonaisuudessaan vain 16 000 neliökilometrin laajuinen Darién on biodiversiteetiltään maailman rikkaimpia alueita. Kahdeksankymmentäluvun alussa maakunta liitettiin UNESCON maailman kulttuurin- ja luonnonperintölistaan.
Maailman yhtenä kulttuuriperinnön kohteena alueella asuvien intiaanikansojen tuntemus ja tietotaito luonnon monimuotoisuuden säilyttäjinä siten tunnustetaan. Tästä huolimatta teitä suunnitteleviin elimiin Panamassakaan nämä tunnustukset eivät ole intiaanikansoja sen koommin kuin alueella asuvia afroamerikkalaisiakaan vieneet. Vajaat 600 000 hehtaaria Dariénista kuuluu vuonna 1980 perustettuun Dariénin luonnonsuojelupuistoon.
”Luonnosuojelualuekaan ei ole niin yksinkertainen asia meille”, Naiper sanoo. ”Asiasta päätettiin täysin ilman konsultointia meidän kanssa.”
”Intiaaniyhteisöille luonnonsuojelualue tarkoittaa sitä, että heillä ei ole oikeutta alueen luonnonvaroihin, sillä kaikkihan on suojeltu. Alueita perustettaessa pitäisi lähtökohtana olla se, että alueella asuvan intiaaniväestön historialliset oikeudet otetaan huomioon.” Päälaki ja ahteri turtana kuuden tunnin, neljän tarkastuspisteen ja vajaan 100 kilometrin matkan jälkeen ei ensimmäisenä tule mieleen, että poliittisen eliitin korruptiossa voisi olla joskus joidenkin kannalta jotain järkeäkin.
Intiaanien itsetunto noussut
Yavízan joenristeyskaupungissa, vajaan 250 kilometrin päässä Panama Citystä ja noin 50 kilometrin päässä Kolumbiasta Panamericana loppuu. Siitä eteenpäin muihin suuntiin on jatkettava jokiteitse.
Keskiyöllä Yavízan satamakadulla heiluu muutama humalainen ja cumbia hyppyyttää illan viimeistä paria pimeässä satamabaarissa. Kadulla toimii vielä vanhojen rouvien pitämä avokeittiö, jossa on jäljellä vielä muutama paistettavaksi sopiva kananraaja.
Baariin päästyämme Williams vislaa ja pyytää, tai paremminkin käskee mustaa ravintoloitsijaa tarjoilemaan seurueelle oluet grillikananpoikien kyytipojaksi. Ikääntynyt ravintoloitsija kyllä tuo ystävällisesti oluet, mutta ilmassa ei leiju kovinkaan veljellinen ilmapiiri, vaikka sinut tehdään ja huulta heitetäänkin puolin toisin.
”Meidän suhteemme on muuttunut”, Williams selittää. ”Ennen me olimme täällä alinta kastia, ylempänä mustat ja korkeimmalla ”los colonos”, mestitsit ja valkoiset.”
Seurue on samaa mieltä siitä, että itsetunto emberoilla on noussut sen jälkeen, kun itsehallinnosta kahdella alueella tuli totta. Samoin ollaan yhtä mieltä siitä, että Yavízassakin kohtelu on nykyään parempaa. ”Parempaa kuin vuosisatoihin”, Williams lisää virnistäen.