Michel Foucault: Seksuaalisuuden historia: Tiedontahto; Nautintojen käyttö; Huoli itsestä

(La volonté de savoir: Histoire de la sexualité I; L’usage des plaisirs: II; Le souci de soi: III, suom. Kaisa Sivenius). Gaudeamus, 1998.

Länsimainen ihminen on seksualiteetin määrittelemä olento. Sivilisaatiomme on historiassa ainutkertaisella tavalla yhdistänyt totuuden ja seksuaalisuuden. Totuus itsestämme, minuutemme ydin on löydettävissä sukupuolisia tekoja ja mielteitä tulkitsemalla. Tämä on yksi keskeisistä väitteistä ranskalaisen filosofin ja tiedon historioitsijan Michel Foucault’n (1926-1984) vastikään suomennetussa teoksessa Seksuaalisuuden historia.

Foucault on viime vuosikymmenten merkittävimpiä eurooppalaisia ajattelijoita. Hänen tutkimuksensa hulluuden, lääketieteen ja rankaisemisen historiasta ovat avanneet näkökulmia länsimaisen sivilisaation marginaalialueille ja kartoittaneet modernin yhteiskunnan tiedonmuodostuksen ja vallankäytön toimintatapoja.

Keskeneräiseksi jäänyt Seksuaalisuuden historia ei ole perinteinen esitys seksuaalitavoista eri aikakausina. Foucault ei myöskään tarkastele ”tukahdutta-misen” tai ”vapautumisen” asteittain eteneviä vaiheita. Sitä vastoin hän kirjoittaa sukupuolisuuden problematisointien historiaa, jäljittää käytäntöjä, joilla länsimainen ihminen on luonut suhteen itseensä haluavana olentona.

Teoksen johdanto-osa Tiedontahto käsittelee sukupuolisuuden ympärillä toimivien tiedonhankinnan ja vallankäytön menetelmien kehittymistä uuden ajan Länsi-Euroopassa. Kaksi jälkimmäistä osaa Nautintojen käyttö ja Huoli itsestä siirtävät painopisteen kreikkalaisroomalaisen antiikin seksuaalietiikkaan.

Tunnustamisen pakko

Länsimaisen ihmisen suhde ruumiillisuuteen on ollut ambivalentti: ruumis on vaarallisten halujen ja intensiteettien asuinsija, mutta toisaalta juuri nämä tarjoavat pääsyn sielun hämäriin kerrostumiin. Olemme hakeneet seksuaalisuudesta aivan erityislaatuista totuutta; emme ainoastaan biologista, psykologista tai kulttuurihistoriallista tietoa sinänsä vaan myös totuutta minuudestamme. Seksuaalisuus on avain itsemme ymmärtämiseen ja identiteettimme ydin.

Itsetutkiskelu ja tunnustaminen ovat lännen seksuaalikuluttuuurin perustekijöitä. Jo varhaiskristillisen kirkon piirissä terotettiin syntisten mielihalujen tunnistamista, tarkkailua ja tunnustamista, ja rippikäytäntö loi vähitellen hienosyiset seksuaalisten mielikuvien tulkintamenetelmät. Ripittäytyjän ja rippi-isän välisessä totuuspelissä katkelmallisista ja arvoituksellisista mielteistä rakentui kuva ripittäytyjän synnin laadusta.

Foucault väittää, että tunnustamiskäytännön jatkuvuus ei ole nyky-yhteiskunnissakaan katkennut. Nyt tunnustaminen vain on saanut maallistuneen, terapeuttisen muodon. Psykologit, lääkärit ja erilaiset ihmissuhdeekspertit ovat vallanneet rippi-isän paikan: heille tunnustamme halumme ja mielteemme, heiltä kuulemme totuuden omasta sukupuolisuudestamme. Näitä tulkintoja vasten määrittelemme sukupuoli-identiteettimme, paikkamme seksuaalisuuden muotojen monivivahteisessa kirjossa.

On kiinnostavaa tarkastella viime vuosikymmenten seksivallankumousta Foucault’n avaamasta perspektiivistä. Emme toki enää koe seksuaalisuutta uhkana; päinvastoin, ”terve” sukupuolielämä nähdään laadukkaan elämäntavan välttämättömänä komponenttina. Totuuden ja seksuaalisuuden välinen side ei vain näytä hellittäneen. Koemme edelleen velvollisuudeksemme määritellä sukupuoli-identiteettiämme, pohtia rakkauselämämme ”todellista” luonnetta – ja puhua loputtomasti seksuaalisuudestamme.

Erotiikan taide

Foucault’n tapaa kirjoittaa historiaa on kutsuttu etäännyttäväksi: hän näyttää menneisyyden erilaisuuden asettaakseen kyseenalaiseksi nykyisyydessä vaikuttavien käytäntöjen pysyvyyden. Mitä siis voisi olla sukupuolinen toisinoleminen, aistillinen rakkaus ilman tunnustamisen, totuuden ja identiteetin suljettua kehää? Seksuaalisuuden historian kaksi jälkimmäistä osaa tarkastelevat kreikkalais-roomalaisen antiikin seksuaalikulttuuria. Lähtökohtana ovat menetelmät, joita Foucault kutsuu minuuden tekniikoiksi. Yksityiskohtiin menemättä ne voidaan määritellä käytännöiksi, joilla ihminen muokkaa suhdettaan aistillisuuteen lähtien kohtuuden, tasapainon ja hyvän elämän ideaaleista.

Antiikin suhde fyysiseen rakkauteen ei ollut niin aurinkoisen ongelmaton kuin joskus on oletettu. Myöskään katkos kristillisiin seksuaalikulttuurin muotoihin ei ollut ehdoton. Joka tapauksessa esimerkiksi asenne miesten väliseen erotiikkaan paljastaa, kuinka suuria historiallisia siirtymiä ajattelutavoissa voi tapahtua.

Omassa kulttuurissamme kohde on määritellyt seksuaali-identiteetin: on pakonomaisesti kysytty, suuntautuuko halu omaan vai vastakkaiseen sukupuoleen. Antiikissa kohde oli lähes yhdentekevä – poikarakkaus oli osa hyväksyttyä mieskulttuuria – mutta sitäkin tärkeämpiä olivat kohtuuteen ja sosiaaliseen hierarkiaan liittyvät pohdinnat.

Seksuaalisuuden historian ensimmäisessä osassa on luonnosmainen viittaus klassisen orientin eroottiseen kulttuuriin. Foucault kuvaa länsimaista seksualiteettia termillä scientia sexualis, seksuaalitiede. Itämaisten sivilisaatioiden rakkauskulttuuria hän kutsuu nimellä nimellä ars erotica, erotiikan taide.

Jälkimmäinen ei kytke sukupuolisuutta ihmisyksilön identiteettiin vaan keskittyy kehoon ja mielihyvään. Ars erotica on ruumiin nautintojen jalostamista ja voimistamista sukupolvelta toiselle välittyneiden tekniikoiden kautta. Se ei tavoittele mielen totuutta vaan kehon taidetta.

MARKKU KEKÄLÄINEN