Miten edistää ihmisoikeuksia Indonesiassa? Maassa, jossa aktivisteja on vangittu ja tapettu lähes mielivaltaisesti, on edelleenkin miltei mahdotonta puhua avoimesti ihmisoikeuksista.

Lokakuussa järjestettiin Jakartassa Euroopan komission, Englannin suurlähetystön ja Indonesian kansallisen ihmisoikeuskomission Komnas Ham:in yhteistyönä ihmisoikeus-seminaari teemalla ”Indonesia ja Eurooppa: Yhteistyö ja ihmisoikeus – kumppanuus”.

Indonesia on vahvistanut YK:n ihmisoikeussopimuksesta ainoastaan ne kohdat, jotka koskevat naisten ja lasten oikeuksia sekä urheilijoiden diskriminointia. Elokuussa 1998 maan hallitus kuitenkin vahvisti kiduttamista ja ihmisarvoa alentavaa toimintaa koskevan sopimuksen.

Kansallinen ihmisoikeuskomissio perustettiin Suharton määräyksestä 1993. Järjestöä on alusta lähtien kritisoitu sen hallitusta myötäilevistä mielipiteistä. Edelleenkin järjestö kulkee pitkälti hallituksen liekanarussa, eivätkä ainakaan paikalliset kansalaisjärjestöt luota siihen. Eurooppalaiset järjestöt kuitenkin pyytävät selvityksiä maan ihmisoikeustilanteesta useimmiten siltä.

Seminaarissa maan ulkoministeri Ali Alatas painotti puheessaantaloudellisen kriisin vaikutusta Itä- ja Kaakkois-Aasiassa. Hänen mukaansa taloudellinen kriisi räjähdyttää sosiaaliset ongelmat. Alatas myös toisti Suharton lempi-idean, jonka mukaan ihmisoikeuksien pitää kunnioittaa yhteisön tarpeita eikä ainoastaan yksilön oikeuksia, sillä näin on Indonesiassa perinteisesti ollut tapana.

Teatteria vai vakavaa keskustelua

Taloudellisen kriisin korostaminen seka vetoaminen suhartolaiseen ihmisoikeusretoriikkaan sai monet osanottajat arvelemaan, että seminaarissa on kyse enemmänkin teatterista kuin vakavasta keskustelusta.

Ihmisoikeuskomission puheenjohtaja Marzuki Darusman ehdotti, etta seminaarissa kyseenalaistettaisiin nimenomaan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien välinen suhde. Darusmanin mukaan Indonesian hallitus kyllä hyväksyy ihmisoikeuksien kansainväliset normit, mutta käytäntö on toinen asia, niin kuin viime aikojen tapahtumat osoittavat.

Indonesian erityispiirteitä on sen mosaiikkimaisuus ja kulttuurinen monimuotoisuus, joka olisi huomioitava puhuttaessa myös ihmisoikeuksista. Indonesiassa on yli 200 miljoonaa asukasta, joista yli 100 miljoonaa asuu Jaavalla. Saariakin on yhteensä lähes 14 000.

Indonesian hallituksen edustajat korostavat puheissaan erityisesti kansallistunnetta ja Indonesian kansan yhtenäisyyden vaatimusta. Sillä perustellaan valtiovallan oikeus ulottaa lonkeronsa kaikkialle yhteiskuntaan, ja juuri tätä oikeutta puolustaessaan maan poliisi ja armeija on syyllistynyt ehkä eniten ihmisoikeusloukkauksiin.

Irian Jayalla sijaitsevan Ihmisoikeusinstituutin edustaja John Rumbiak kritisoi seminaarissa ylikansallisten yhtiöiden toimintaa ja yhteistyötä Indonesian armeijan ja hallituksen kanssa. Saarella kaivosyhtiö Freeport on aiheuttanut ympäristöongelmia ja häätänyt alkuperäisasukkaita omilta mailtaan. Paikalliset asukkaat ovat ottaneet väkivaltaisesti yhteen armeijan kanssa, joka suojelee Freeportia ja sen työntekijoitä.

Indonesian hallituksen 5-vuotisessa ihmisoikeusohjelmassa 1998-2003 ei ole myöskään huomioitu alkuperäisväestön ongelmia.

– Onko virallinen koulutus paras tapa edistää ihmisoikeuksia alkuperäiskansojen keskuudessa? Miten he voivat puolustautua ylikansallisia yrityksiä ja armeijaa vastaan? John Bamba Länsi-Kalimantanin Pontianakin Dayakologi-instituutista kysyi.

Sanoista tekoihin

Kokouksessa päätettiin perustaa jonkinlainen kansalaisjärjestöjen, paikallisten ja uskonnollisten yhteisöjen verkosto, joka toimisi myös kansainvälisesti.

Verkosto ryhmittyisi Ihmisoikueskomission ympärille. Verkosto toimisi yhteistyössä yliopistojen ja Jaavan ulkopuolella toimivien ihmisoikeusjärjestöjen kanssa. Sen tehtävänä olisi tuottaa raportteja ja kerätä aineistoa ihmisoikeustilanteen edistymisestä. Tärkeinä asioina listattiin muun muassa kidutuksen uhrit, vähemmistöt, alkuperäisasukkaat, paikallisyhteisöt, uskonnolliset instituutiot, koulut ja opettajat ja paikalliset hallitukset.

Jakartan seminaarin päätyttyä paikallisten kansalaisjärjestöjen edustajat sanoivat, että Indonesiassa vallitsee edelleenkin pelon kulttuuri ja siksi heidän on vaikea edelleenkin puhua avoimesti. He eivät ole tottuneet siihen, että puhuminen olisi riskitöntä. Maan viranomaisten huulilla Suharton aikainen ihmisoikeusretoriikka on edelleenkin vahvasti hengissä.

ANU LOUNELA

Kirjoittaja on kulttuuriantropologi ja työskentelee puolen vuoden ajan Yogyakartassa Kepan palkkaamana työntekijänä tehtävänään selvittää suomalaisten ja indonesialaisten kansalaisjärjestöjen yhteistyön tarpeet ja mahdollisuudet.