Vaikka Tampereen Lyhytelokuvajuhlien näytännöt tänä vuonna olivatkin enimmäkseen täynnä, ei Ruandan pakolaisleiristä ja maamiinoista kertovista dokumenteista lauantai-iltapäivällä jaksanut monikaan kiinnostua.

Kisanganin päiväkirja-dokumentin tekijä Hubert Sauper totesikin enteellisesti:

— Tämä on elokuva, jota ette oikeastaan olisi halunnut nähdä.

Ja silti näitä kuvia on usein pakko katsoa.

Itävaltalainen Hubert Sauper on tehnyt elokuvansa naiivista lähtökohdasta, kuten hän itse sanoo, haluten näyttää muille sen, mitä itse lähes vahingossa joutui näkemään. Sauper pestautui viime keväänä Itävallan televisioyhtiön rahoituksella YK:n työntekijöiden matkaan Zairessa tarkoituksenaan tehdä ”jotain pakolaisista”. YK:n työntekijät olivat löytäneet maaliskuun lopussa Zairen viidakoista noin 80 000 ”kadonnutta hutupakolaista”, joita varten oli pystytetty useita pakolaisleirejä. Näihin leireihin Hubert lähti tutustumaan.

Tuloksena on Kisanganin päiväkirja, elokuva tapahtumista, ”joita en olisi halunnut nähdä, ettekä tekään varmasti olisi halunnut tulla katsomaan”, kuten Hubert Sauper painokkaasti totesi.

— Kokemus oli niin voimakas, että minun oli pakko jakaa se jonkun kanssa, ja kun välineeni on kamera, oli luonnollista tehdä siitä elokuva. Yritän siis vain näyttää tapahtumia, joita suurimmalta osaltaan en ymmärtänyt, enkä ymmärrä vieläkään, kertoo Sauper.

Kuvaaja joutui vankilaan

Mitä Kisanganissa sitten tapahtui? Elokuvaa kuvattiin kolme päivää. Tuona aikana juna ehti tuksuttaa kaupungista syvälle viidakkoon mukanaan joukko YK:n työntekijöitä ja kaksi klovnia, kuten Sauper jälleen itse sanoo, eli hän ja hänen harmonikkaa soittava tyttöystävänsä. Junan piirittävät 80 000 viidakkoon paennutta hutua, ja avustusoperaatio Kasasen ja Biaron leireillä voi alkaa.

Huhtikuun puolivälissä operaatio keskeytetään ja työntekijöiden pääsy pakolaisleiriin estetään. Sauper päätyy zairelaiseen vankilaan syytettynä siitä, että hän on kuvannut sikäläisiä sotilaskohteita.

— Syytteessä ei kylläkään ollut mitään perää, sillä olin vain saattamassa tyttöystävääni lentokoneeseen ja kamera sattui olemaan mukana. Sotilaille syyte oli vain hyvä tekosyy estää kuvausten jatkaminen, kertoo Sauper.

Kun kuvaaja ja työntekijät oli eliminoitu, sotilaat voivat toteuttaa uuden tehtävänsä. 21. päivänä huhtikuuta 1997 nykyisen ”Kinshasan Kongon demokraattisen tasavallan vapautusarmeijan” sotilaat hyökkäsivät taas YK:n leireihin. Tuona yönä katosi tai kuoli jälleen noin 80 000 miestä, naista ja lasta.

Pakolaisten viimeiset elinpäivät

Kisanganin päiväkirjassa on kieltämättä paljon television uutispätkistä tuttuja elementtejä. Kamera osoittaa pakolaisia yläviistosta junan ikkunasta tai kuvaajan olkapäältä, tietty hajurako säilyttäen. Näemme pienten hutulasten jakavan velliannoksensa ja miesten kantavan riisisäkkejä.

— Kuvattavia oli vaikea päästä lähelle, koska meitä vartioitiin koko ajan. Ne kerrat kun pääsimme todella keskustelemaan pakolaisten kanssa, kamera ei ollut matkassa lainkaan, kertoo Sauper.

Mutta näemme myös jotain sellaista, mitä uutisraporteissa ei koskaan näytetä. Kisanganin päiväkirjassa lapset käyvät joessa uimassa ja nuori mies tuhahtaa ystävällisesti uimareita seuraavalle kameralle: ”Mitä helkkarin kuvattavaa tässä on?”.

Mies ja kamera viipyvät myös riittävän kauan erään telttakatoksen edessä, jotta alun stereotyyppinen kuva ennenaikojaan vanhentuneesta hutunaisesta ehtii saada uuden sävyn; aviomies näkee kameran, kiirehtii vaimonsa viereen ja asettuu poseeraamaan kuin perhekuvaan. Ja koko ajan tiedämme, että parin päivän kuluttua nämäkin ihmiset ovat kuolleet.

Näemme myös nuoren valkoisen naisen soittamassa harmonikkaa lapsilauman ympäröimänä. Jälleen kameralla on aikaa seurata, kuinka kukin reagoi musiikkiin omalla yksilöllisellä tavallaan. Toisella musiikki saa tanssijalan vipattamaan, toisella hymy valaisee kaventuneet posket, joku ei jaksa enää edes reagoida.

Koko ajan tiedämme myös, että kameraa kuljettaa ihminen. Kuulemme hänen äänensä, kun hän kysyy hutulapsen nimeä tai kommentoi tilannetta.

— En yritäkään antaa elokuvallani selityksiä, koska minulla ei niitä ole, vieläkään, toteaa Hubert surullisesti.

Mari Maasilta