Tuhannet tiibetiläiset uhmaavat säälimättömiä vuoristo-oloja sekä kiinalaisarmeijaa ja pakenevat kävellen Himalajan vuoriston yli Tiibetistä Nepaliin.

Vanhemmat salakuljettavat lapsiaan tiibetiläiskouluihin Intiaan, nunnat ja munkit karkaavat harjoittamaan rauhassa buddhalaisuuttaan, ja Tiibetin itsenäisyysaktivistit lähtevät pois kotimaastaan kidutuksen pelossa.

Suurin osa vuosittaisesta parista tuhannesta pakenijasta palaa myös samaa reittiä takaisin: Elämä rajan toisella puolella ei useimmiten täytäkään unelmia.

Tiibetiläisessä pakolaiskeskuksessa Intian Himalajalla kaikki vuoteet ovat varattuja. Makuusalin 50 punkalla lepää uupuneita naisia, miehiä, lapsia sekä buddhalaisia nunnia ja munkkeja. Nuori äiti syöttää vauvaansa rintamaidolla muutamien tiibetiläisten katsoessa videolta Dalai Lamaa.

Kaikkia vastatulleita pakolaisia yhdistää peräänantamattomuus ja rohkeus. He ovat uhmanneet Himalajan vuoriston karuja sääoloja ja kävelleet lumihuippuisten vuorten yli taistellen lumisokeutta, paleltumista, lumivyöryjä ja nälkää vastaan.

Ensin he ovat selviytyneet rajan yli Nepaliin, sen jälkeen rajalta pääkaupunkiin Kathmanduun, jossa he ovat levänneet Tiibetin pakolaishallituksen vastaanottokeskuksessa. Sieltä he ovat pienen taskurahan turvin matkustaneet bussilla Intian Himalajalle Dalai Laman asuinkaupunkiin Dharamsalaan.

Intiaan asti tulleilla pakolaisilla on ollut mukanaan paitsi sisua myös paljon onnea. Monet tiibetiläiset jäävät rajalla vahtivien kiinalaispoliisien käsiin tai kuolevat säälimättömien luonnonolojen kourissa.

Intiaan saapuu myös pakolaisia, jotka eivät erotu muista aasialaisista turisteista. Heillä on ollut varaa matkustaa Tiibetin pääkaupungista Lhasasta Nepalin rajalle bussilla, lahjoa siellä poliisit ja matkustaa taas bussilla Kathmanduun.

– Kiinalaiset ja nepalilaiset poliisit ovat parin vuoden aikana korruptoituneet. Jos maksaa rajalla 2 000 jeniä (reilut 1 000 markkaa) pääsee turvallisesti ja mukavasti Nepaliin, Intiassa kaksi vuotta asunut Tsering tietää.

Harvoilla tiibetiläisillä on kuitenkaan varaa hurjiin lahjusrahoihin. Tavallisen maanviljelijän on säästettävä muutamia vuosia, jotta hän saisi edes kävelymatkaan tarvittavat rahat kokoon.

– Pakenemisesta on tullut iso bisnes. Vuoristo-oppaat, poliisit ja matkan varren kyläläiset yrittävät hyötyä meistä, vastapaennut Dhutu kertoo.

Edestakaisin Dalai Laman tähden

Pakoreitit Himalajan vuoriston yli alkavat vuosi vuodelta olla yhä kuluneempia: nykyisin niitä kuljetaan myös paluusuuntaan. Viime vuonna Intiaan saakka saapui lähes 3 000 pakolaista, joista melkein puolet palasi saman tien takaisin. Muut palaavat parin kolmen vuoden päästä, ja vain harvat jäävät Intiaan vakituisesti.

Monet vanhemmat salakuljettavat lapsensa Intiaan kouluun, palaavat kotiin ja tulevat taas muutaman vuoden kuluttua tapaamaan jälkikasvuaan. Jokaisella matkalla heitä uhkaavat samat vaarat kuin ensimmäiselläkin. Vanhemmat kuitenkin haluavat taata lapsilleen tiibetinkielisen koulutuksen ympäristössä, jossa heidän omaa kulttuuriaan arvostetaan.

– Kiinan hallitus on heikentänyt tiibetiläisten lasten koulutusmahdollisuuksia entisestään. Lapset joutuvat opiskelemaan kiinaksi. Jos he eivät ymmärrä, mitä opettaja sanoo, heitä rangaistaan, kertoo pakolaisten vastaanottokeskuksen johtaja Jampa Chojor.

Vuoriston yli paetaan edestakaisin myös Tiibetin hengellisen ja kansallisen johtajan Dalai Laman siunauksen vuoksi. Tiibetiläiset pyhiinvaeltajat saapuvat Dalai Laman asuinkaupunkiin Dharamsalaan, tapaavat pyhimyksenä pidetyn nobelistin, saavat siunauksen ja kävelevät onnellisina takaisin koteihinsa.

Valtaosa pakenijoista kävelee yli vuorten mielessään unelma vapaudesta, helposta elämästä, koulutuksesta ja hyvästä työpaikasta. He haaveilevat elävänsä Intiassa tai jossakin länsimaassa, kunnes Kiina joskus lopettaa miehityksensä Tiibetissä.

Totuus valkenee kuitenkin jo Tiibetin pakolaishallituksen ylläpitämässä vastaanottokeskuksessa Intian Dharamsalassa. Dalai Lama ja Tiibetin pakolaishallitus kehottavat kaikkia pakolaisia palaamaan takaisin. Heti alussa heille tarjotaan rahat paluumatkaan.

– Suurin osa pakolaisista tulee syrjäseuduilta. Jos kaikki ihmiset pakenisivat, alueet tyhjenisivät ja kiinalaiset saisivat ylivallan. Pellot jäisivät viljelemättä, Jampa Chojor sanoo.

Yhä useampi pakenee

Ensimmäiset tiibetiläiset pakenivat Intiaan Dalai Laman vanavedessä 1959, jolloin Kiinan kymmenen vuotta jatkunut miehitys kävi sietämättömäksi.

Intia antoi tiibetiläisille alueita pohjoisesta ja etelästä, joille rakennettiin tiiviitä uudisasutuksia kouluineen ja luostareineen säilyttämään tiibetin kieltä, uskontoa ja kulttuuria. Intiaan jääneet yli 50 000 tiibetiläistä saivat tuolloin oleskelu- ja työluvan.

1980-luvun alussa Tiibetistä lähdettiin jälleen pakoon. Tällä kertaa pakolaiset saapuivat Intiaan laittomasti, eikä heille myönnetty oleskelulupia.

Vuosi toisensa jälkeen Tiibetistä on paettu yhä enemmän. Viime vuonna Tiibetin pakolaishallituksen ylläpitämiin vastaanottokeskuksiin tuli lähes 3 000 ihmistä.

– Yleensä pakolaisia tulee vain talvisin, mutta tänä vuonna makuusalit ovat olleet täynnä koko ajan, Jampa Chojor sanoo.

Tiibetiläinen pakolaisyhteisö on jakautunut kahtia Intiaan kotiutuneiden, hyvin menestyneiden tiibetiläisten ja vastatulleiden pakolaisten kesken. Intiassa syntyneet tiibetiläiset ovat saaneet hyvän koulutuksen: he puhuvat englantia ja hindiä ja osaavat luovia eteenpäin intialaisessa yhteiskunnassa.

Vastatulleista pakolaisista valtaosa taas on kotoisin korkeiden vuoristojen nomadiseuduilta. He eivät ole koskaan käyneet koulua, eivätkä osaa lukea tai kirjoittaa.

Aikuisille pakolaisille uusi elämä Intiassa ei aukea kuin hyvällä tuurilla ja kovalla työllä. Varsinkin syrjäseutujen naisten elämä pakolaisuudessa on hankalaa ja vaarallista. Sekä intialaiset että tiibetiläiset miehet käyttävät vastatulleita yksinäisiä naisia hyväkseen: tarinat orjuutuksista, raiskauksista ja pahoinpitelyistä eivät ole Dharamsalassa harvinaisia.

Alle 26-vuotiaille tulijoille Tiibetin pakolaishallitus kustantaa koulutuksen, majoituksen, ruuan ja taskurahan. Ikärajan ylittäminen kuitenkin tietää lähtöä koulusta. Intian tiibetiläissettlementissä harhaileekin satoja nuoria, jotka yrittävät saada elantonsa laittomista hanttihommista. Monet turhautuvat ja palaavat hallituksen järjestäminen opintojen jälkeen Tiibetiin.

Useimmiten Intiaa jäävät vain ne, joiden on pakko – eli ne, joita kotimaassa odottaisi vankilatuomio ja todennäköinen
kidutus ”Kiinan vastaisesta toiminnasta”.

”Pikku-Lhasassa” ylläpidetään kulttuuria

Vaikeuksistaan huolimatta tiibetiläiset ovat rakentaneet yhden maailman parhaiten toimivista ja tunnetuimmista pakolaisyhteisöistä. Intiassa, Nepalissa ja Bhutanissa tiibetiläisiä on lähes 120 000 ja länsimaissa noin 7 000.

Nämä ulkotiibetiläiset vaalivat kulttuuriaan ja uskontoaan vapaassa ilmapiirissä, kun kuusi miljoonaa tiibetiläistä kotimaassaan yrittää tehdä samaa Kiinan hallituksen ”kiinalaistamisohjelman” puristuksessa.

Dalai Laman asuinkaupunkia Dharamsalaa Intian Himalajalla on jo pitkään kutsuttu ”Pikku-Lhasaksi”. Sinne on keskitetty pakolaishallitus ja -parlamentti, keskeisin munkkiluostari, parhaimmat tiibetinkieliset koulut sekä kulttuuria vaalivat instituutit.

Tiibetiläiset ovat keskittäneet voimavaransa lapsiin, jotka ovat tulevaisuudessa mahdollisesti vapaan Tiibetin rakentajia. Pakolaishallitus ja Dalai Lama rohkaisevatkin Tiibetissä asuvia vanhempia tuomaan lapsensa Intiaan koulua käymään, jotta he saisivat avarakatseisen koulutuksen ja oppisivat kunnioittamaan omaa kulttuuriaan. Kun koulu on ohi, oppilaat palaavat takaisin Tiibetiin.

Tenzin, 35 vuotta, mies, kielenkääntäjä: ”Haisin kiinalaiselta”

– Eräänä aamuna kiinalaisessa yliopistossani Tiibetissä vallitsi kaaos. Joku oli liimaillut pitkin seiniä ”Vapaa Tiibet” -julisteita. Minua, ainoata tiibetiläistä opiskelijaa epäiltiin heti. Siitä lähtien jouduin ilmoittautumaan poliisilaitoksella joka lauantai ja kertomaan kaiken, mitä olin viikon aikana tehnyt ja kenen kanssa olin puhunut. Kyllästyin ja lähdin pakenemaan Intiaan.

Pakomatkallaan Tenzin tapasi tiibetiläisen laman, joka sanoi hänelle:

”Haiset kiinalaiselta. Et voi mennä tapaamaan Dalai Lamaa, jos sinulla ei ole valtavasti positiivista energiaa.” Lama sanoi, että Tenzin voisi puhdistaa itsensä, jos hän tekisi buddhalaisia kumarruksia laman kanssa itä-Tiibetin Amdosta pääkaupunkiin Lhasaan.

– En voinut matkustaa bussilla, koska poliisi etsi minua. Lähdin siis laman mukaan.

Tenziniltä ja lamalta kesti 2 400 kilometrin matkan mittaaminen vuoden ja seitsemän kuukautta. Joka päivä he nostivat tuhansia kertoja yhteenliitetyt kätensä otsan korkeudelle, koskettivat kaulaa ja rintaa, laskeutuivat maahan pitkin pituuttaan ja tekivät sormenpäidensä kohdalle merkin. Sitten he nousivat ylös ja tekivät seuraavan kumarruksen merkistä eteenpäin.

Lhasasta Tenzin pääsi helposti Nepalin rajalle, mutta sen ylittäminen vaati neljä yritystä. Kerran Nepalin poliisit palauttivat Tenzinin kiinalaisille, ja kaksi kertaa hän jäi kiinni Tiibetin puolella.

Ensimmäisellä kerralla Tenzin pakeni ikkuna kautta hökkelistä, johon hänet oli väliaikaisesti vangittu. Toisella kerralla Kiinan armeijan miehet olivat ystävällisiä: he tarjosivat hänelle ruokaa ja päästivät hänet vapaaksi. Kolmannella poliisit hakkasivat. Kun he veivät Tenziniä ja 20 muuta tiibetiläistä pakenijaa rekalla vankilaan, Tenzin hyppäsi vauhdissa rekan lavalta ja juoksi vuoristoa ympäröivään sumuun.

– Nykyisin en enää pelkää mitään. Jos joku hakkaa minut sairaalakuntoon, en ole vihainen. Sellaista elämä on.

Tenzin on kuuden Intian vuoden aikana oppinut puhumaan sujuvasti englantia ja tiibetiä. Hän voisi olla hyödyksi myös Tiibetissä.

– Haluan palata takaisin, mutta taustani vuoksi en voi mennä Tiibetiin noin vain. Olen kuullut, että jos palaisin jonkin Euroopan maan kautta, poliisit eivät uskaltaisi pidättää minua.

Tashitso, 19 vuotta, nainen, maanviljelijä: ”Karkasin kotoa ryhtyäkseni nunnaksi”

Tashitso pakeni kävellen Himalajan vuoriston yli viime keväänä 30 muun tiibetiläisen kanssa. Heidän matkansa Nepaliin kesti melkein kuukauden: patikointia päivä toisensa jälkeen, aamusta iltaan.

– Kumitossuni kuluivat pian puhki ja varpaani lipsuivat ulos kengistäni.

Lumihuiput olivat pakomatkan rankin vaihe, mutta onneksi Tashitson ryhmällä oli käytössään taitava opas, joka osasi kulkea vuoristossa helpoimpia reittejä pitkin.

– Oli kylmä, ja nukuimme toisiimme kietoutuneina taivasalla. Minulla oli filtti, mutta suurin osa yritti tarjeta pelkässä takissa. Jalkani paleltuivat pahasti.

Pakenijat lämmittelivät matkallaan polttamalla jakin ulostetta, mutta korkeimmilla ja kylmimmillä alueilla sitä ei enää löytynyt. Silloin he eivät voineet myöskään keittää teetä ja he joutuivat syömään tsampan eli ohrapuuronsa kylmänä.

Matkan varrella nepalilaiset eivät antaneet pakenijoille ruokaa tai auttaneet heitä, paitsi jos saivat vastineeksi rahaa.

– Kun jokapäiväinen ruokamme tsampa alkoi loppua, möimme
vaatteitamme, jotta saisimme ruokaa.

Tashitson ryhmässä kolme joutui nepalilaisten poliisien käsiin, mutta he pääsivät lahjomalla pakenemaan.
– Meillä oli onnea. Kuulin, että toiselta ryhmältä poliisit ryöstivät kaiken samoihin aikoihin.

Tashitson suurin unelma on päästä buddhalaiseen nunnaluostarin opiskelemaan kieliä sekä buddhan opetuksia. Sen vuoksi hän karkasi kotoaan ja pakeni Intiaan.

– Tiibetissä nunnaluostarit ovat pinnallisia, pelkkää
teatteria.

Tiibetissä Tashitso asui maaseudulla ja työskenteli vanhempiensa maatilalla. Hän ei ole koskaan käynyt koulua eikä osaa lukea tai kirjoittaa. Koska Tashitso on vasta 19-vuotias, hän pääsee Tiibetin pakolaishallituksen ylläpitämään kouluun Intiassa. Lähitulevaisuus on siis turvattu, mutta yksinäisyys ja koti-ikävä pitävät hänen mielensä matalana.

– Olen Intiassa yksin. En tunne ketään, eikä minulla ole täällä sukulaisia. Takaisin en uskalla mennä, koska pelkään Kiinan poliisia.

Kirjoittaja on tamperelainen vapaa toimittaja, joka kuvaajan kanssa matkailee noin vuoden ajan Intian niemimaan lisäksi Kaakkois-Aasiassa.

Haastateltavien nimet on vaihdettu turvallisuussyistä.