Nike on yksi maailman suurimmista urheilukenkäfirmoista ja lenkkitossujen kultamaan Yhdysvaltojen ehdoton myyntijohtaja tyylikkäällä imagollaan. Yhtiön logo on niin tunnettu, ettei sen tarvitse mainoksissaan enää edes mainita nimeään. Pelkkä ”Swoosh” riittää.

Niken kotiosavaltion Oregon Business Media -tutkimusyhtiön rankkauksen mukaan Nike on alueen 21. paras paikka työskennellä. Yleisarvosana erittäin hyvä, ”lukuunottamatta kiistanalaista ulkomaalaista työvoimaa”.

Ulkomaalaista työvoimaa, niinpä. Niken tehtaat ulkomailla ovat yhtä tuntemattomia kuin Swoosh on tunnettu ja myös yhtä helvetillisiä paikkoja työskennellä kuin Oregonin päämaja on lähellä paratiisia.

Vietnamissa yhdeksänkymmentä prosenttia Niken työvoimasta on 15 — 28 -vuotiaita tyttöjä ja nuoria naisia. Indonesian tehtaiden naisten keski-ikä on 16, ja nuorimmat vain vähän päälle kymmenen.

Naiset ovat käytännössä orjatyövoimaa. Keskimääräinen työpäivä kestää yli yksitoista tuntia, ja suurin osa naisista työskentelee seitsemänä päivänä viikossa. Palkka on paikalliseen tasoonkin verrattuna niin huono, ettei työntekijöillä ole varaa kunnon ravintoon. Niken tehdasorjat laihtuvat ja kärsivät päänsärystä ja huimauksesta.

Oikeuksia heillä ei ole nimeksikään. Sairaslomaa ottavat saavat välittömästi potkut, mikä luo paineen työskennellä sairaanakin.

Pahinta tehtaissa on kuitenkin keskitysleirimäinen kuri. Juoma- ja vessatauot ovat tiukasti säännösteltyjä, huonosta työjäljestä seuraa lyöntejä ja sadistisia rangaistuksia. Henkinen kidutus ja haukkuminen ovat jatkuvaa.

Niken formaatti on häikäilemättömän nerokas. Kengät ja vaatteet tuotetaan Aasiassa käytännössä ilmaisella työvoimalla ja myydään länsimaissa kalliilla hinnalla. Niken pääjohtaja Phil Knight ja Michael Jordanin kaltaiset Niken sponsoroimat urheilutähdet rikastuvat kolmannen maailman alistettujen naisten selkänahasta raastetuilla dollareilla.

Asko Laitinen

Lähteet: In America, Community Aid Abroad in Australia ja The Sydney Morning Herald.