Kepan toimiston yllä Lusakassa jyrähtelee ukkonen ja kaatosade rummuttaa kattoon. Sateet ovat tälläkin sadekaudella olleet satunnaisia ja jokainen vesipisara on tervetullut. Puhelin soi jatkuvasti ja työtoverit poikkeavat kysymässä afrikkalaisen värikkäästi pukeutuneelta, keski-ikää lähestyvältä Dorothy Mali Makasalta neuvoa.

Dorothyn työnä on sijoittaa Kepan kehitysjoukkolaiset oikeisiin paikkoihin ja tehtäviin. Dorothyn aviomies on ammatiltaan lakimies ja ollut seitsemisen vuotta työttömänä. Tytär on 9-vuotias ja poika 12. Molemmat käyvät koulua Lusakassa.

Dorothyn isä oli opettaja, joka jo 50-luvulla kierteli ympäri maata perustamassa kouluja. Kiertolaiselämää kesti parikymmentä vuotta ja perheeseen syntyi 12 lasta, joista Dorothy on neljänneksi vanhin. Nuorinkin pääsi viime vuonna koulusta.

— Vanhemmilleni on aina ollut itsestään selvää, että kaikilla heidän lapsillaan täytyy olla mahdollisuus käydä koulua — myös tytöillä.

— Sain valtiotieteiden opiskeluni loppuun elokuussa 1979 ja pääsin töihin ulkoministeriöön, kansainvälisten järjestöjen johtajan assistentiksi, mikä oli todella hyvä alku tulevalle uralleni kehitysyhteistyössä. Seuraavaksi jouduin osallistumaan bi- ja multilateraalisten sopimusten laatimiseen ja edustin jopa kerran esimiestäni YK:n yleiskokouksessa.

Kaikki eivät sopeudu

Vuoden 1992 elokuusta Dorothy Mali Makasa on sijoitellut Kepan kehitysjoukkolaisia eri kohteisiin ympäri Sambiaa.

— Alussa suomalaisia nuoria oli mukana 37 ja apua annettiin maan terveydenhuollossa, yhteiskuntasuunnittelussa, metsänhoidossa ja maataloudessa, ruohonjuuritasolla eli maaseudulla. Nykyään nuoria on 27, mutta turvallisuussyistä toimintaa on vain viidessä maakunnassa.

Suomessa Afrikkaan tulijoita on riittänyt, mutta aina ei valinta osu kohdalleen. Dorothyn arvion mukaan noin 2–3 prosenttia valituista ei koskaan sopeudu, hyväksy sambialaisia elintapoja. Tämä prosentuaalisesti pieni joukko suhtautuu kielteisesti koko maahan, sen asukkaisiin ja lopulta koko Afrikkaan.

— Käydessäni Suomessa ensimmäisen kerran lokakuussa 1992 Afrikan asioista pinnalla oli Somalia. Toissa kesänä olin Suomessa kolme viikkoa ja Afrikan uutiset olivat pelkkää Ruandaa.

Kun puhutaan kehityksestä, suomalaisilla on Dorothyn mukaan paljon tietoa ja hän myöntää auliisti, että Suomi muiden maiden ohella on auttanut Sambiaa, mutta johtopäätökset tuntuvat meillä aina olevan samat. Mitään ei ole tehtävissä Afrikan hyväksi.

— Media on aivopessyt suomalaiset, väittää Dorothy. — Henkilökohtaisesti olen hyötynyt matkoistani Suomeen, sillä ymmärrän nyt paremmin suomalaisia työnantajiani.

Viimeisen Suomen-vierailun aikana järjestetty Suomi kohtaa Sambian -tapahtuma vahvisti kuitenkin Dorothyn uskoa, että afrikkalaiset ja suomalaiset voivat oppia ymmärtämään toisiaan.

— Kulttuurivaihdosta hyötyvät molemmat osapuolet, mutta kumpikaan ei menetä ihmisarvoaan. On alentavaa olla aina saavana osapuolena.

Naisilla on toivoa

Afrikkalaisen naisen sankari- ja selviytyistarinoita on tietysti miljoonia, mutta yleisesti ottaen naisen asema Sambiassa on Dorothyn mukaan heikko.

— Tytöillä ei aina ole samoja mahdollisuuksia käydä koulua kuin pojilla. Elämän perustarpeet — vesi, ravinto, terveydenhuolto ja asunto — eivät ole kaikkien ulottuvilla. Väki tulee kaupunkeihin työtä etsimään, mutta kaupungeissa ei riitä edes vettä kaikille. Työttömiä on paljon.

Keskiluokan naiset ja heitä köyhemmät ovat Dorothyn mukaan samassa vuotavassa veneessä. Aids ei ole pelkästään terveydellinen vaan myös yhteiskunnallinen ongelma.

— Kuitenkin naisilla on toivoa: he uskovat itseensä ja toisiinsa. Sadat naiset ottavat nykyään osaa yhteiskunnalliseen elämään. Viimeistään vuoden 1996 vaaleissa kansa hylkää kelvottomat edustajat ja maahan saadaan entistä parempi hallitus.

— Äiti on aina opettanut meille, että naisten täytyy pitää yhtä ja auttaa tarvittaessa toisiaan, miehiään unohtamatta.

Hilkka Ikonen, Lusaka

Kirjoittaja on toimittaja ja Suomen Sambian asiainhoitajan vaimo. Artikkeli on julkaistu aiemmin Marttaliiton Emäntälehdessä.