Metsähankkeet ovat totisesti maailmaa muuttava voima
Sellu- ja paperiteollisuuden laajeneminen on herättänyt viime vuosina kasvavaa vastustusta kaikkialla maailmassa. Euroopassa, Kaakkois-Aasiassa sekä Etelä- ja Pohjois-Amerikassa on ryhdytty kampanjoimaan paperinvalmistuksessa kloorin käytöstä aiheutuvien dioksiinin ja muiden myrkkypäästöjen vähentämiseksi.
Indonesiassa ympäristönsuojelijat ja paikalliset asukkaat ovat huolissaan suunnitelmista, joissa yli 6 000 neliökilometriä Sumatran ja Kalimantanin saarten sademetsää uhrattaisiin selluteollisuudelle vuosisadan vaihteeseen mennessä.
Sellupuuistutusten aiheuttama metsäluonnon yksipuolistuminen on nostattanut vastalauseita niin Australiassa, Brasiliassa, Chilessä, Dominikaanisessa tasavallassa, Intiassa, Portugalissa kuin Suomessakin.
Sellu- ja paperiteollisuuden puolestapuhujien vastaukset näihin hätähuutoihin perustuvat olettamukseen, jonka mukaan teollisuusyhtiöt eivät muuta yhteiskunnan päämääriä ja tarpeita, vaan tuottavat ainoastaan hyvinvointia, tuotteita ja työpaikkoja.
Mutta kriitikkojen mielestä modernit suuryhtiöt eivät ainoastaan vastaa kuluttajien kysyntään, yhteiskunnalliseen yhteisymmärrykseen ja hallituksen säätelymekanismeihin, vaan niillä on hyvin paljon intressejä muotoilla ja hallinnoida niitä.
Sen sijaan että ne tuottaisivat hyvinvointia kaikille, useimmat tällaiset yritykset pystyvät toimimaan ainoastaan salaisten julkisten tulonsiirtojen avulla. Teollisuuden tapa puolustautua väittämällä, että se lisää yhteiskunnan ”tehokkuutta” vastaamalla yhteiskunnan jäsenten olemassaoleviin tarpeisiin, lienee näin ollen hyvin kyseenalaista.
Omavaraisuus mahdotonta
Tänä päivänä 90 prosenttia paperisellusta valmistetaan puusta, joko mekaanisesti tai keittämällä sellua vahvoilla kemikaaleilla. Tässä prosessissa tarvitaan valtavasti puhdasta vettä ja energiaa sekä vuosittain noin 20 000 neliökilometrin alueen verran puuta, mikä on noin puolet Sveitsin pinta-alasta.
Paperinvalmistuksen osuus koko maailman puunkäytöstä on noin 13 prosenttia. Paperintuotannon osuus maailman koko kansantulosta on noin prosentin verran.
Suurin osa sellupuusta käytetään sanomalehtipaperin, pakkauspahvin ja kirjoituspaperin tuotantoon. Itse tuotantolaitoksia on määrällisesti äärimmäisen vähän; osaksi siksi koska huippunykyaikainen, tietokoneiden avulla toimiva paperitehdas saattaa maksaa parhaimmillaan noin viisi miljardia markkaa.
Kaikkein pääomavaltaisinta sellu- ja paperiteollisuus on Yhdysvalloissa, missä 203 tehdasta valmistaa vuosittain 58 miljoonaa tonnia sellua. Uudet tehtaat Brasiliassa, Indonesiassa ja Kanadassa ovat aivan yhtä pääomakeskeisiä, joidenkin niistä vaatiessa yli kolmen miljoonan markan sijoituksia yhtä työntekijää kohti.
Useimmilla pääoman puutteesta kärsivillä kehitysmailla olisi hyvin heikot mahdollisuudet vastata omaan paperin tarpeeseensa pelkästään omia raaka-aineita ja tekniikkaa hyväksikäyttäen.
Tiet uusiksi, monikäyttö seis
Jättimäisten paperitehtaiden on oltava käytössä 24 tuntia vuorokaudessa, jotta niiden rakentamisesta aiheutuneet valtavat velat voidaan maksaa takaisin aikataulun mukaisesti. Sen lisäksi niillä täytyy olla koko ajan saatavilla valtavasti vettä ja puuta. Tehtaita on siis sijoitettava ei pelkästään suurten jokien vaan myös valtavien, käyttökelpoisten tukkimaiden läheisyyteen.
Sekä Pohjoisessa että Etelässä sellu- ja paperiteollisuus on läheisesti kytköksissä raakapuun tuottajiin sekä hakkuuluvista päättäviin viranomaisiin, jotka myöntävät laajoja hakkuukiintiöitä suuryrityksille.
Sellutehtailla on vaikeuksia jakaa näitä metsämaisemia paikallisyhteisöjen kanssa, jotka ovat riippuvaisia joko maataloudesta, kalastuksesta tai täysin omavaraisesta metsästyksestä ja keräilystä. Suurtehtaat kaipaavat mieluiten helposti saatavilla olevaa, tiivistä, tehdastoimintaan sellaisenaan kelpaavaa puukantaa eivätkä moninaiskäyttöön varattuja neitseellisiä metsäerämaita.
Suurtehtaat edellyttävät teiden tai kanavien rakentamista, joita pitkin puutavara saadaan kuljetettua suoraan hakkualueilta tehtaisiin, eikä hidasta kuljetusjärjestelmää, jossa hyödynnetään jo olemassaolevia paikallisyhteisöjen välisiä verkostoja. Ne suosivat monimuotoisten elinkeinojen sijasta tehdaskaupunkeja, joissa kaikki työskentelevät teollisuuden hyväksi.
Suurtehtaiden hallitseman teollisuudenalan ajatusmaailmassa tärkeintä on sellun oletettu ”globaali” kysyntä. Niitä eivät kiinnosta paikalliset tarpeet, jolloin pienillä yksityisillä maatilkuilla, metsäerämaiden monimuotoisuudella, puhtaalla vedellä ja ilmalla sekä paikallisilla elinkeinoilla on oma arvonsa, ja pidetään tärkeänä, että erämaaluonto säilyy paikallisessa hallinnassa.
Sellu- ja paperiteollisuus perustelee näkemystään suurikokoisten, keskitettyjen järjestelmien paremmuudesta hajautettuihin yhteiskunnallisiin mosaiikkeihin nähden yleensä sillä, että ne auttavat vapauttamaan piilevää taloudellista ”tehokkuutta”.
Kaakkoisaasialaiselle pienviljelijälle tällainen keskitetty järjestelmä saattaa hyvinkin olla syy nousta taisteluun puhtaan veden, maaperän, rehun, kalojen, kuljetusmuotojen ja koko elintavan menetyksen takia, josta ei ole maksettu minkäänlaista hyvitystä.
Erämaiden tilalle istutusmetsiä
Teollisuuden puolestapuhujat pyrkivät toistuvasti vakuuttamaan kaupunkilaisille tai pohjoisen pallonpuoliskon yleisölle, ettei selluntuotannolla ole mitään yhteyttä Etelän luonnonmetsien hakkuiden kanssa, väittäen samalla, että teollisuus käyttää vain ”köyhtyneille” tai ”käyttämättömille joutomaille” istutetuista metsistä saatavaa raakapuuta.
Tosiasiassa useimmat esimerkiksi suomalaisten yritysten suunnittelemat jättimäiset sellutehtaat Sumatralla hankkivat alkuvaiheessa raaka-aineensa trooppisista sekametsistä.
Brasiliassa, Chilessa ja Indonesiassa monokulttuuriset sellupuuistutukset on saatu aikaan hakkaamalla erämaametsät tieltä pois.
Thaimaassa puolestaan viljelyksille, laidunmaille ja yhteismaille istutetut metsät ovat ajaneet alkuperäiset asukkaat kaskeamaan erämaametsiä muualla.
Luonnonmetsien vähetessä ja paikallisen vastarinnan herättyä sellu- ja paperiteollisuuden pyrkimykseksi ovat yhä enenevissä määrin tulleet teolliset istutusmetsät, joista saadaan teollisuuden tarpeisiin suuria määriä, yhdenmuotoista puuraaka-ainetta niin pieneltä maa-alueelta kuin mahdollista, aiheuttaen samalla muiden maankäyttömuotojen kanssa niin vähän konflikteja kuin mahdollista.
Vaikka teollisten istutusten osuus sellupuun kysynnästä maailmassa on yhä alle neljänneksen, tämä luku tulee kasvamaan rajusti metsien häviämisen myötä.
Siirtyminen sellupuuistutuksiin houkuttelee teollisuutta uusille alueille, erityisesti Etelään. Esimerkiksi Brasiliassa ja Indonesiassa eukalyptuksen ja akaasian kaltaiset puut kasvavat nopeammin, maa on edullista, yritykset hyötyvät alhaisista työvoimakustannuksista ja poliittiset pakkokeinot ovat helpommin käytettävissä kuin Pohjoisessa.
Pääasia on kuitenkin alhainen puun hinta, jota pidetään yleisesti teollisuuden kaikkein keskeisimpänä houkuttimena.
Sellutehdas ei elä ilman korruptiota
Sellutehtaat rakennetaan tänä päivänä usein Etelän uusien istutusmetsien läheisyyteen, ei vain siksi, että raakapuun ja sellun tuotannon läheisyys vähentää kuljetuskustannuksia vaan myös siksi, että ympäristölainsäädäntö on Etelässä usein joustavampaa, kehitysavun nimissä on helppo saada hankkeisiin julkista rahoitusta, ja erityisesti Aasian ja Tyynenmeren alueella kulutus kasvaa todennäköisesti nopeiten maailmassa.
Niinpä Brasilia, Chile, Etelä-Afrikka, Portugali ja Uusi-Seelanti ovat viime vuosina nousseet maailman kymmenen suurimman sellunviejän joukkoon. Indonesiassa selluntuotanto kasvoi 1980–91 vuosittain 29 prosentin kasvuvauhdilla ja tällä hetkellä maa on maailman seitsemänneksi suurin paperin viejä.
Teollisen tuotannon siirtyminen Etelään on myös herättänyt paikallista vastustusta, toistaiseksi tosin hajanaista. Sellu- ja sellupuuyhtiöt Kaakkois-Aasiassa ovat onnistuneet heikentämään paikallisyhteisöjen vastarintaa tarjoamalla yhteisöjen vaikutusvaltaisille jäsenille rahaa, maata, kulutustavaroita tai työpaikkoja.
Tinkimättömämpiä vastustajia on pahoinpidelty, he ovat saaneet tappouhkauksia, heitä on syytetty valtiopetoksesta tai kommunismista, tai sitten viranomaiset tai peräti uskonnolliset johtajat on pestattu ahdistelemaan heidän perheitään.
Useissa tapauksissa, joissa talonpojat ovat vastustaneet maidensa luovuttamista istutusmetsiksi, armeijan sotilaita on hälytetty paikalle, edellyttäen tietysti, että kotimainen tai kansainvälinen lehdistö ei ole paikalla.
Jos vastarinta on laajempaa ja hyvin koordinoitua, paikalliset asukkaat on saatettu houkutella mukaan raaka-ainetuotantoon jakamalle heille omia metsänistutuspalstoja.
Pöyry tarkkailee ympäristöväkeä
Demokraattisen keskusteluilmapiirin tukahduttamiseksi sellu- ja paperiyhtiöt ja teollisuusjärjestöt ovat pystyttäneet kaikkialle omia markkinointitoimistojaan, jotka ovat harjoittaneet monenlaista pr-toimintaa mainonnasta ja lobbailusta ”asiantuntijatiedon”, lehdistötiedotteiden ja mielipidekyselyjen levittämiseen, toimittajien manipuloimiseen sekä ”suosituksia antavien paikallisyhteisötoimikuntien” perustamiseen.
Mutta tarkoituksena ei ole ollut vain hankkia kannatusta teollisuudelle vaan myös tarkkailla teollisuuden arvostelijoita ja pyrkiä heikentämään näiden vaikutusvaltaa muualla yhteiskunnassa.
Esimerkiksi vuonna 1993 suomalainen konsulttiyhtiö Jaakko Pöyry ryhtyi julkaisemaan vauraille suuryhtiöille tarkoitettua säännöllisesti ilmestyvää, luottamuksellista tiedusteluraporttia ympäristönsuojelijoiden ajattelusta ja toiminnasta.
Teollisuuden markkinointiyritykset pitävät myös omia tiedostoja aktivistiryhmistä, niiden johtajista, toimintamuodoista, odotettavissa olevista reaktioista uusia tuotteita kohtaan, rahoituslähteistä sekä ”potentiaalisista teollisuussuhteista”. Pyrkimyksenä on ottaa selville mikä heitä motivoi, kuinka vakavissaan he ovat sekä minkälaatuisia myönnytyksiä he pitävät ”saavutuksina”.
Nämä firmat neuvovat sellu- ja paperiteollisuuden suuryhtiöitä ja heidän liittolaisiaan, kuinka kannattaisi tukea teollisuudelle myötämielisiä ympäristöryhmiä ja kuinka vaientaa tehokkaimmin yksittäisiä, kriittisiä ympäristöaktivisteja.
Paperiyhtiö on kuin eläin
Tämän päivän sellu- ja paperiyhtiö on biologisen organismin lailla perimänsä vanki — tähän perimään kuuluvat mm. kalliit ja valtavat paperikoneet sekä riippuvuus kuitupuusta — joka on hengissäpysymisestään velkaa muille organisaatioille, joiden kanssa se on toiminut yhteistyössä tai suorastaan elänyt symbioosissa.
Aivan kuten kasvi tai eläin, tuollainen yhtiö ei passiivisesti alistu annettuun ympäristöön vaan muokkaa sitä jatkuvasti liittolaistensa avustuksella. Se muotoilee uusia taloudellisia, fyysisiä, oikeudellisia ja kulttuurisia verkostoja, joiden avulla resursseja ja tukiaisia voidaan pumpata oman toiminnan kannalta keskeisille alueille, ja kehittää samalla myös uusia vaikutusvallan muotoja, joilla niskuroivat työntekijät ja teollisuustoiminnan vastustajat saadaan vaiennettua.
Se kanavoi tapoja ja unelmia uusiin, paperin kulutuksen kautta tyydytettäviin muotoihin. Se pyrkii korvaamaan demokraattisen keskustelun pr-toiminnalla. Valtavien kulutuskysyntää kasvattavien, tuhoisien tekniikoiden uudessa globalisaatioprosessissa ei ole kyse ”taloudesta” vaan politiikasta.
Kirjoitus perustuu Anita Kerskin artikkeliin ”Pulp, Paper and Power, How an Industry Reshapes its Social Environment” (The Ecologist, Vol. 25, No.4, July/August 1995).
Paperinkulutuksen sietämätön epätasapaino
Koska sellu- ja paperikoneet ovat äärimmäisen kalliita, uusien tehtaiden rakentaminen kestää vuosia ja puuntaimien kasvaminen hakkuuvalmiiksi metsäksi vie ainakin 10-15 vuotta, ei ole mikään ihme, että teollisuus yrittää pitää huolen kulutuskysynnän kasvusta.
Paperin kysyntään vaikuttaminen ei ole uutta. 1800-luvun puolivälistä lähtien paperin tuottajat eivät ole vain keksineet uusia tuotemuotoja – paperikauluksista, rakennustarvikkeista ja paperikasseista vessapaperiin, juomatölkkeihin, tyynyliinoihin, faksi- ja printteripaperiin ja vientipakkauksiin – vaan pyrkineet myös kasvattamaan paperin kulutusta toimistoissa ja kotitalouksissa.
Vuonna 1991 yli 40 prosenttia maailman paperintuotannosta käytettiin pakkauksiin ja kääreisiin. Paino- ja kirjoituspaperin osuus oli noin 30 prosenttia ja sanomalehtipaperin noin 13 prosenttia. Ja kaikissa kolmessa kategoriassa mainonnan osuus on kasvanut vuosi vuodelta.
Paperinkysynnän liittäminen mitä erilaisimpiin uusiin taloudellisen toiminnan muotoihin on lisännyt rajusti paperin kulutusta. Vuonna 1910 paperia kulutettiin koko maailmassa kymmenen grammaa henkeä kohti, vuonna 1950 jo 15 kiloa ja vuonna 1993 peräti 46 kiloa.
Suurimpia paperinkuluttajia henkeä kohti olivat Yhdysvallat (313 kiloa), Japani (225), Hongkong (220) sekä Suomi (215). Kiinalainen kulutti keskimäärin 17 kiloa paperia vuodessa eli noin 15 kertaa vähemmän kuin suomalainen. Nicaragualainen kulutti neljä kiloa vuodessa. Nigerian keskimääräinen paperinkulutus asukasta kohti oli kolme kiloa, Ghanassa ja Laosissa alle kilo.
Kehitysmaissa ja itäisessä Euroopassa kulutettiin vain alle 25 prosenttia maailman kaikesta paperista ja pahvista, vaikka tällä alueella asui 84 prosenttia maailman asukkaista. Pohjoiset teollisuusmaat ja Kaakkois-Aasian ”tiikerit” kuluttivat yli 75 prosenttia maailman paperista. Yhdysvaltalainen kulutti vuonna 1993 keskimäärin 43 kertaa enemmän öljyä kuin intialainen, ja 386 kertaa enemmän paperia.