Päivi Veistiön mummo pelkäsi kuolemaa.  

Lapsenlapsesta mummon pelko tuntui surulliselta. Veistiö muistelee, miten hän kolmekymppisenä yritti selittää mummolleen, mitä ajatteli kuolemassa tapahtuvan. Hän ei muista itse pelänneensä kuolemaa edes lapsena. 

”25 vuotta sitten sain kunnian viettää viimeisen yön mummoni vierellä. Aamulla hän kuoli”, muistelee Veistiö. 

Syksyllä 2022 Veistiö oli vuorostaan jättämässä viimeisiä hyvästejä omalle isälleen. Surullisesta tilanteesta huolimatta kokemukset läheisten saattamisesta olivat hänelle tärkeitä ja positiivishenkisiä. Veistiö pohtii, että jos hän ei olisi ollut pitämässä kuoleville läheisilleen seuraa, nämä olisivat todennäköisesti joutuneet kuolemaan yksin. Myös nuorena lähihoitajana työskennellessään Veistiö löysi itsensä useammin kuin kerran istumassa kuolevan potilaan viereltä. 

Nyt 56-vuotias Veistiö on sittemmin kouluttautunut sosionomiksi, varhaiskasvatuksen opettajaksi, työvalmentajaksi sekä logoterapeutiksi. Uudet työmahdollisuudet ja ammatillinen pätevöityminen ovat johdattaneet Veistiötä eteenpäin. 

Kun Veistiö kuuli eräänä huhtikuisena aamuna 2023 Radio Yle Suomen Varhaisaamussa puhuttavan pian alkavasta kuolindoulakoulutuksesta, hän tiesi heti haluavansa koulutukseen. 

”Minulla on vahva tunne siitä, että elämä on johdattanut minut tähän pisteeseen, enkä ole tehnyt sitä välttämättä tietoisesti. Tartun tilaisuuteen, kun koen, että tämä on minulle”, Veistiö kuvailee. 

Maailmalla kuolindoulia on ollut jo pidempään. Ilmiö on voimissaan etenkin Isossa-Britanniassa, USA:ssa ja Uudessa-Seelannissa. 

Suomessa tutumpi ilmiö ovat synnytysdoulat. Termi doula tulee muinaiskreikan sanasta “doulē,” Se tarkoitti naista, joka palveli etenkin synnytyksissä. Nykyisenkaltaisia synnytysdoulia on ollut 1970-luvulta alkaen ja Suomeen ilmiö saapui 90-luvulla. Samoihin aikoihin doulailmiö laajentui maailmalla elinkaaren loppuvaiheen tukeen. 

Kuolindoulan työnkuvaan kuuluu kuolemasta keskusteleminen, kuolevan tai tämän läheisen tukena oleminen ja käytännön asioissa auttaminen. Se on asiakkaan tarpeista ja toiveista lähtevää toimintaa, eikä kuolindoulan tehtävä ole korvata hoitohenkilökuntaa tai syöttää asiakkaalle omaa maailmankatsomustaan.  

Kuolindoula voi auttaa asiakasta myös käytännön asioissa, kuten hautajaisten suunnittelussa tai auttaa elämän loppuvaiheen hoitoon tai kuolemaan liittyvien asiakirjojen laatimisessa. 

Venetsia-rakennukseksi kutsuttu talo kohoaa Helsingin Hietalahden rannassa. Sitä ympäröi kolmelta suunnalta vesi. On syyskuun alku ja järjestyksessä toisen kuolindoulakoulutuksen aloitusviikonloppu Lapinlahden Lähteellä. Sen Venetsia-rakennuksessa uudet doulakokelaat istuvat parhaillaan luennolla.  

Kuolindoulakoulutusta järjestävän Lohtu Akatemian toimitusjohtaja Jaana Salmi kertoo koulutuksen olleen oivallus, jonka hän sai marraskuussa 2022, kun näki televisiossa Suomen ensimmäisen sertifioidun kuolemandoulan, Jessica Lutherin. 

Salmi tiesi heti, että tässä oli se ammattihenkilö, jota hän oli omalle kuolemansairaalle äidilleen keskustelukumppaniksi etsinyt vuosia aikaisemmin. Silloin ongelma oli ratkennut pyytämällä tehtävään liberaalimpaa, eläköitynyttä pappia. Salmi sanoo ymmärtäneensä, että kokonaisuudesta puuttui pala ja uskontoon sitoutumattomalle palvelulle olisi laajamittaisempi tarve maallistuneessa ja monikulttuurisessa Suomessa. 

Saattohoidossa olevaa potilasta ei voi jättää yksin, mutta hoitolaitosta kuormittaa, jos sängyn laidalla istuu erikoissairaanhoitaja. Sen työn voi tehdä joku toinenkin.

Salmi päätti soittaa Lutherille, ja yhteistyö käynnistyi nopeasti. Tammikuussa 2023 Salmi perusti Lohtu Akatemian ja jo toukokuussa alkoi ensimmäinen kuolindoulakoulutus.  

Kuolindoulakoulutuksesta on ehtinyt lyhyen ajan sisällä valmistua kaksi kurssillista uusia kuolindoulia. Veistiön kurssin 13 doulaa valmistuivat marraskuun lopussa ja syyskuussa koulutuksen aloittaneet 20 doulaa valmistuivat tammikuun lopussa. Vuodelle 2024 on luvassa yhteensä seitsemän koulutuskokonaisuutta, joista suurin osa on jo täynnä. Helsingin ohella kuolindoulaksi voi kuluvana vuonna opiskella myös Oulussa ja Tampereella. Lisäksi syksyllä tarjotaan erityisesti hoivakotien ja palvelutalojen henkilökunnille suunnattua koulutusta.  

Salmi kertoo osan vastavalmistuneista kuolindoulista päätyneen jo tekemään kuolindoulan töitä. Moni koulutuksen hankkinut työskentelee jo valmiiksi palvelukodeissa. Neljä doulaa on palkattu myös kouluttamaan uusia doulia tuleville kursseille.   

”Koen, että kuolindoulille on Suomessa ammottava aukko. Mitä enemmän tähän liittyviä asioita viedään eteenpäin ja aihetta tutkitaan, niin tuntuu, että sitä isompi se aukko on”, Salmi sanoo. Hän toivoisi alalle lisää miehiä ja eri ikäisiä, monenlaisista taustoista tulevia ihnmisiä.

”Tavoitteena on, että palvelutaloissa ja hoivakodeissa olisi tulevaisuudessa doulia. Saattohoidossa olevaa potilasta ei voi jättää yksin, mutta hoitolaitosta kuormittaa, jos sängyn laidalla istuu erikoissairaanhoitaja. Sen työn voi tehdä joku toinenkin”, toteaa Salmi. 

Jaana Salmi katoaa Venetsia-rakennuksen toisessa kerroksessa sijaitsevaan Siniseen huoneeseen, jossa on parhaillaan alkamassa kuolema-aiheinen meditaatio. Ulkona rakennuksen kulmalla seisovasta kaiuttimesta tulvii rauhallista pianomusiikkia. Sen voi kuvitella kuuluvan etäisenä meditaation taustamattona myös Siniseen huoneeseen. 

Läheiseltä Hietaniemen hautausmaalta kajahtelee kirkonkellojen kumea sointi. Kellot kuljettavat ajatukset hautajaisiin, niiden seisahtuneeseen tunnelmaan ja siihen, miten kuoleman väistämättömyys ympäröi surijat. Sade ropisee vedenpintaa vasten ja alkaa kastella maata. Äänimaisemassa on jotain lohdullista. 

Päivi Veistiö istuu puutarhakeinussa Lapinlahden sairaalan päärakennuksen sisäpihalla ja puhuu aiemmasta työelämästään. Veistiö on ehtinyt urallaan työskennellä lasten, vanhusten ja pitkäaikaistyöttömien parissa.  

Kaivatessaan vaihtelua vanhusten kanssa työskentelyyn, hän hakeutui lasten pariin perhetyöhön sekä päiväkodin opettajaksi. Omasta muistisairaasta isästä huolehtiminen ja rakas, mutta kuormittava päiväkotityö kuitenkin uuvuttivat Veistiön ja vuosi sitten hän jättäytyi freelanceriksi.  

Tällä hetkellä työelämä on keikkailevaa: Päiväkotitöitä ja äänimaljahoitojen tekemistä. Tähän palapeliin sopii omalla tavallaan myös doulan työ. 

Veistiö uskoo ihmisten havahtuvan kuolindoulien yleistyessä siihen, että kuolema on osa elämää. Elämän rajallisuuden muistaminen voisi herättää miettimään, miten jokainen päivä käytetään ja miten toisia ihmisiä kohdataan. Turha hötkyilykin saattaisi jäädä pois. 

”Tekee todella hyvää ymmärtää, että me olemme täällä vain käymässä. Joka päivä me harjoittelemme elämästä luopumista. Luovumme tästä päivästä. Yksi päivä on kuin ihmisen elämä pienoiskoossa.” 

Veistiötä kuunnellessa huomaa, että kyseessä on ihminen, jolla on taito sanoittaa hankalia asioita toisille ihmisille ja löytää lohduttavia sanoja. Hän uskoo myös itse, että kyseessä on hänen vahvuutensa, jota hän haluaa hyödyntää työssään. 

”Jos asiakas kysyy, mitä ajattelen kuolemasta, voin kertoa, mutta en halua syöttää ajatuksiani kellekään. Ihminen saa uskoa, mitä haluaa. Olen läsnä hänen omien ajatustensa kautta ja mistä hän haluaa keskustella.” 

Veistiö kertoo havainneensa, että kuolemaa käsitellään juuri nyt paljon julkisuudessa. Onko kuolemaa käsitelty ennenkin yhtä paljon medioissa ja hän vain huomioi asian nyt, kun se on aktiivisesti omassa mielessä, hän pohtii.  

Olisi hyvä, jos kuolemasta puhuminen leviäisi, olipa keskustelukumppani sitten kuolindoula, bioeetikko, pappi tai kuka tahansa, joka vähänkin on aiheessa sisällä.

Kuolemaan liittyvät tavat, uskomukset ja asenteet ovat osa kuolemankulttuuria. Antropologi ja uskontotieteilijä Maija Butters kertoo, että esimerkiksi joissain kulttuureissa kuolemaan liitetään maaginen ulottuvuus ja uskomus, että kuolemasta puhuminen myös jouduttaa sitä. 

Toisaalta kuoleman tutkija ja sosiaalihistorian dosentti Ilona Kemppaisen mukaan puhumattomuus kuoleman yhteydessä liittyy yhteiskunnan modernisoitumiseen ja maallistumiseen. Tämä ei ole yksin suomalainen ilmiö. Kaikkialla länsimaissa havaittiin viimeistään toisen maailmansodan jälkeen, että kuolema oli kadonnut arkielämästä sairaalaan ja kiusallisia puheenaiheita välteltiin. 

Kemppainen on havainnut, että viime vuosikymmeninä ihmiset ovat alkaneet tiedostaa, ettei kuolemasta ole hyvä vain vaieta. Silti hän arvioi, että meillä on edelleen vaikeuksia suhtautua vanhenemiseen ja kuolemaan. Samansuuntaisia havaintoja ovat tehneet myös Maija Butters ja gerontologian dosentti, yliopistotutkija Jari Pirhonen. 

Pirhonen toimii ajoittain myös hoivakotipastorina. Hänellä on kokemusta vanhusten parissa työskentelystä aiemman hoitotyötaustansa kautta. Hän epäilee kuoleman olevan monille suomalaisille yhä tabuaihe, josta ei ole helppo puhua vieraalle ihmiselle. Vielä vaikeampaa voi olla puhua siitä läheisille, hän miettii. 

”Olisi hyvä, jos kuolemasta puhuminen leviäisi, olipa keskustelukumppani sitten kuolindoula, bioeetikko, pappi tai kuka tahansa, joka vähänkin on aiheessa sisällä”, Pirhonen sanoo. 

”Vanhat ihmiset tietävät, että kuolema lähestyy. On osa hyvää vanhuutta, miten otat sen haltuun. Jos otat sen haltuun käsitteellisesti ja tunnetasolla, niin elämänlaatu on takuulla parempi loppuelämän ajan”, hän toteaa. 

Pirhonen miettii, että kuolindoulat voivat myös olla osa prosessia, jossa kuolemaa etäännytetään perhepiiristä ja tavallaan ulkoistetaan se. Toisaalta samaan aikaan tiedostetaan, että kyseessä on erittäin tärkeä asia. 

Antropologi ja uskontotieteilijä Maija Buttersin mukaan Suomessa on tutkittu hyvin vähän esimerkiksi saattohoitopotilaiden kokemuksia kulttuurisesta näkökulmasta. Saattohoitopotilaita haastatellessaan hän on huomannut, että ihmiset kertovat ajatuksistaan mielellään, kun vieressä on ihminen sitä varten. 

”Hoitotieteiden näkökulman katveeseen jäävät juuri tämän tyyppiset teemat, miten potilaat kokevat näitä asioita. Ihmisillä on ehdottomasti tarve puhua ja kunnolliset keskustelut hoitolaitoksissa väkisinkin jäävät”, hän sanoo. 

Butters kokee, että kuolindoulille on tilausta. Hän kertoo, että etenkin ei-uskonnollisten ihmisten osalta elämän päättymisen ja kuoleman käsitteleminen jää herkästi vähälle, vaikka useimpia se askarruttaakin. Uskonnollisen vakaumuksen omaavien on helpompi löytää keskustelukumppani oman uskontokuntansa sisältä. 

Kuolemantutkija Ilona Kemppaisen mielestä kuolemankulttuuri on jo muuttunut ja kuolindoulille on tullut tilaa ja tarvetta. 

”On ollut pitkä tie kulttuurisesti tiedostaa ja ymmärtää, että kuolema ei ehkä sittenkään ole niin yksityinen asia, etteikö kuolindoulaa voisi siihen päästää”, arvioi Kemppainen. 

Kemppaisen mielestä suomalainen kulttuuri on edelleen kovin perhekeskeistä ja sen vuoksi hän ei kasvaneesta tarpeesta huolimatta näe doulia ihan lähiaikoina vielä jokaisen kuolevan auttajina. Asiassa haastaa myös maksullisuus ja se, ettei palvelu kuulu perusterveydenhuollon piiriin vielä lähitulevaisuudessa. 

Ei ole järkevää, että doulat hinnoittelevat itsensä tavallisten ihmisten ulottumattomiin. Suurin tarve palvelulle voi olla ihmisillä, joilla palveluun ei ole varaa.

Doulapalvelujen hinta voikin pistää miettimään, tarvitseeko palvelua todella. Moraalinen ristiriita auttamisen ja liiketoiminnan kannattavuuden välillä on puhuttanut myös doulakoulutuksessa.  

Jokainen doula määrittelee omat hintansa. Veistiö kertoo hinnoittelumallia otettavan ainakin synnytysdoulien hinnoittelusta. Hän kertoo laativansa hinnoittelua varten erilaisia paketteja, joista asiakas voi valita sopivan. Doulan kanssa voi sopia yksittäistapaamisia tai palkata hänet pidemmäksi ajanjaksoksi. Google-haun perusteella doulapalveluita tarjotaan internetissä 50 euron ja 2000 euron haarukassa riippuen palvelun laajuudesta. 

Veistiön mielestä ei ole järkevää, että doulat hinnoittelevat itsensä tavallisten ihmisten ulottumattomiin. Suurin tarve palvelulle voi olla ihmisillä, joilla palveluun ei ole varaa. Siksi Lohtu Akatemian Jaana Salmi tekee parhaillaan töitä saadakseen kuolindoulat palvelusetelin kautta ostettavaksi palveluksi. 

”Annamme aikaamme asiakkaalle. Kyseessä on liiketoimintaa, jonka tulee kuitenkin olla myös kannattavaa. Toki voi miettiä, pyytääkö työstä vain minimihinnan, joka kattaa elämistä”, pohtii Päivi Veistiö.  

Veistiö on suunnitellut, että ensimmäinen tapaaminen hänen kanssaan on asiakkaalle maksuton. Kuin työhaastattelu, jossa asiakas päättää, onko kyseessä juuri hänelle sopiva doula. 

Vieraalta kalskahtava doula-sana voi herättää myös ennakkoluuloja. Onko sanaan liittyvissä mielikuvissa myös jonkinlainen vaihtoehtohoidon klangi? Vaikka doulapalveluun ei liity mikään tietty maailmankatsomus, voi jokainen doula hyödyntää työssään omaa taustaansa ja osaamistaan. Useammalla on esimerkiksi jonkinlaista terapeuttitaustaa. Veistiö on miettinyt voivansa tarjota asiakkaalle mahdollisuuden äänimaljarentoutukseen. 

Kuolindoulia täysin vastaavaa palvelua Suomessa ei ole ennestään tarjolla, mutta SAAVA-hankkeen puitteissa vapaaehtoiset tarjoavat läsnäoloaan saattohoidossa ja myös seurakunnilla on vapaaehtoistoimintaa hoivakodeissa. Veistiö ei kuitenkaan näe koituvan suurta moraalista ristiriitaa siitä, että papit tai vapaaehtoiset antavat vastaavantyyppistä palvelua ilmaiseksi, mutta doulat pyytävät siitä maksua. 

”Vapaaehtoisia tarvitaan, emmekä halua heitä syrjäyttää. Minut voi tilata vaikkapa viikoksi tai 24 tunniksi yhteen menoon kuolevan seuraksi, vapaaehtoiset voivat ehkä olla paikalla muutaman tunnin”, hän miettii.  

Elämässä tehdyt valinnat, kohtaamiset, ilot ja vastoinkäymiset saattavat saada merkityksen vasta elämän loppumetreillä. 

Marraskuussa ensimmäisten joukossa kuolindoulaksi valmistunut Veistiö toivoo pääsevänsä työskentelemään jatkossa kuolindoulana edes osa-aikaisesti. Kokemus lasten parissa on saanut Veistiön näkemään itsensä doulana erityisesti lapsiperheiden tukena. Kun vanhemmat haluavat esimerkiksi olla kuolemansairaan lapsen luona sairaalassa, on mahdollista pyytää koulutettu doula kotona olevien avuksi tai toisin päin. 

Veistiö käsitteli myös opinnäytetyössään pienen kuolemansairaan lapsipotilaan kohtaamista. Työuransa alkuvuosilta hän muistaa päiväkotiryhmästään parivuotiaan lapsen, joka menetti äitinsä.  

”Muistan lapsen, sillä hän hakeutui paljon syliin ja haki läheisyyttä. Siinä näki lapsen surun.” 

Veistiön tavoite kuolindoulana on, että ihminen saisi elämänsä loppuvaiheeseen varmuuden siitä, että hänellä on ihminen vierellään, eikä tarvitse olla kuollessaan yksin, ellei halua. 

”Se on myös perheelle iso apu tietää, että oman läheisen vieressä on ihminen, jos itse pitää vaikkapa käydä töissä.” 

Veistiö kokee tärkeäksi työskennellä sen eteen, että ihmisen jäljellä olevista päivistä tehdään mahdollisimman hyviä. Elämässä tehdyt valinnat, kohtaamiset, ilot ja vastoinkäymiset saattavat saada merkityksen vasta elämän loppumetreillä.