Elokuussa 2019 USA:ssa tapahtuneiden joukkoampumisten jälkeen valkoista ylivaltaa ja äärioikeistoa on pohdittu mediassa myös Suomessa. Valtamediat käsittelevät valkoista ylivaltaa usein yhteiskunnallisten rakenteiden ulkopuolella toimivana äärioikeistolaisena ideologiana, joka uhkaa länsimaisen sivistysvaltion periaatteita. Ongelman ulkoistamisen sijaan sitä tulisi tarkastella historiallisesti rakentuneiden etnosentristen hierarkioiden ja vaaleaihoisten nauttimien etuoikeuksien kautta. 

Aktivisti Shi Shi Rosen mukaan valkoisuuden hegemonia on aina perustunut väkivallalle ja “ei-valkoisten” kansojen alistamiselle, alkuperäiskansojen vainoista lähtien. Rodullisesti motivoituneet joukkoampumiset ovat osa tätä jatkumoa.

Läpi historian “rotu” sosiaalisena kategoriana on määrittänyt ihmisten yhteiskunnallista asemaa ja oikeutta elämään. Myös Suomi on ollut aktiivinen kolonialismin perinnön tuottamisessa: esimerkiksi saamelaisia syrjitään rakenteellisesti tänäkin päivänä.

Sosiologi Robin DiAngelon mukaan valkoinen ylivalta elää uskomuksissa, käytöksessä ja ihmissuhteissa. Kun osa vallanpitäjistä Suomessakin flirttailee äärioikeiston ja valkoisen nationalismin kanssa, on tärkeää tunnistaa oma asema yhteiskunnan hierarkioiden uusintamisessa. Syvälle valtion rakenteisiin juurtunut “värisokeus” johtaa helposti ihonväristä johtuvien etuoikeuksien tiedostamattomuuteen ja puhumattomuuden kulttuuriin. Ampujat saattavat kokea olevansa kaltoin kohdeltuja, ja purkaa vihaansa väkivaltaisin keinoin.

Joukkoampumisten uutisointia seuratessani pohdin tapoja, joilla valkoisuuden hegemonia näkyy arjessa – ei vain väkivaltana, vaan näkymättömästi maailmankuvaa ohjaavana ideologiana. Kolonialismin palvelijattareksi aikanaan kutsutun antropologian juuret ovat syvällä valkoisuuden historiassa.

Ala on sittemmin läpikäynyt muodonmuutoksen, ja tuottanut tärkeää akateemista tietoa globalisoituneen maailman moninaisista äänistä ja yhteiskuntien monimuotoisuudesta, sortavia rakenteita unohtamatta.

Tästä huolimatta monet ei-valkoiset antropologit kokevat euroamerikkalaisen antropologian perinnön raskaana harteillaan. Valkoinen antropologi saatetaan nähdä tieteellisesti objektiivisempana kuin ei-valkoinen kollegansa. Alan rakenteellista valkoisuutta tutkineen Karen Brodkinin mukaan valkoiset antropologit luottavat usein tieteenalan automaattisesti toimivan vastalääkkeenä rasismille, eivätkä kyseenalaista omaa toimintaansa.

DiAngelon mukaan rasistisuus koetaan länsimaisissa yhteiskunnissa yleisesti ottaen pahana ja suvaitsevaisuus hyvänä. Jaottelu toisintaa rasistisia rakenteita, sillä itseään suvaitsevaisina ja edistyksellisinä pitävät ihmiset saattavat olettaa olevansa ongelman ulkopuolella, eivätkä tiedosta rakenteellista rasismia ja sisäistämiään ennakkoluuloja.

Sen sijaan, että valkoiset henkilöt keskittyisivät perustelemaan, että eivät ole rasisteja, kannattaisi heidän tarkastella yhteiskuntaa sen historiallisia rakenteita myöten ja ymmärtää, miten ne vaikuttavat omiin etuoikeuksiin.

Valkoinen ylivalta muuttuu jatkuvasti yhteiskunnan mukana ja löytää uusia keinoja oikeuttaa eriarvoistavaa logiikkaansa. Historiallisesti viime aikojen rasististen joukkoampumisten taustalla vaikuttavat samat ajatusmallit kuin orjakaupassa tai vaikkapa presidentti Trumpin maahanmuuttajiin kohdistuvissa rasistisissa kommenteissa.

Lisää lukemista:

• Anar Parikh (2018) – Race is Still a Problem in Anthropology 
• Edward W. Said (1993) — Culture and Imperialism
• Karen Brodkin, Sandra Morgen, Janis Hutchinson (2011) — Anthropology as White Public Space? 
• Robin DiAngelo (2018) — White Fragility 
• Suvi Lensu & Jasmin Immonen (2019) — Kirottu kauneus Kolumbiassa 
• W.E.B. Du Bois (1940) — Dusk of Dawn: An Essay Toward An Autobiography of A Race Concept