Artikkelikuva
Devindra Chaudhary aloitti työnteon 8-vuotiaana muuttaessaan kotiapulaiseksi Kathmanduun.

Entinen lapsityöläinen Devindra: ”Kasvava lapsi tarvitsee perheensä”

Lapsityöläisenä ollessaan Devindra Chaudhary teki pitkää päivää eikä nähnyt perhettään kuin kaksi kertaa vuodessa. Hän oli kuitenkin onnekas saadessaan käydä koulua. Nyt hän uskoo, että lapsityön voi lopettaa vain pakollisen koulunkäynnin toteutuminen kaikkialla.

Jos Devindra Chaudhary asuisi missä tahansa Euroopan maassa, hän voisi toimia kokemusasiantuntijana. Pojan ajatukset ovat kirkkaat, hän ilmaisee itsensä selkeästi ja säteilevä energia tarttuu.

Nyt kolmekymppinen Devindra on kokenut ikäisekseen paljon. Työt hän aloitti 8-vuotiaana muuttaessaan kotiapulaiseksi Kathmanduun. Isä oli juuri kuollut ja äiti jäänyt yksin kuuden pienen lapsen kanssa.

Devindran kotikylä sijaitsee Kailalin alueella läntisessä Nepalissa, maan köyhimmällä alueella.

”Emme voineet enää ilman isää viljellä, joten äiti lähetti minut pääkaupunkiin. Minulle luvattiin hyvä koulutus – kunhan hoidan koulun ja työt. En saanut palkkaa, mutta sain käydä koulua.”

Tapaamme luonnonpuiston jyrkällä huipulla. Alapuolellamme levittäytyy näkymä järvelle ja Kathmandun kaupungin ylle. Joki koskineen pauhaa jossain lähellä. Tarinan mukaan sen synnytti Buddhan miekka: vettä kathmandulaisille.

Devindra ajattelee nyt, että hänelle kävi niin kuin piti: vanhin veli jäi kylään perheen luo, isän paikalle. Hänen, toiseksi vanhimman veljen, piti lähteä.
 

Haaveiden Nepalissa kaikki kylien lapset pääsevät kouluun eikä lapsityötä enää ole.
 

Työpäivät yhdeksänhenkisessä, yläluokkaisessa brahmiiniperheessä olivat pitkiä ja ne alkoivat viiden aikaan aamulla siivoamisella ja tiskaamisella. Ennen kouluun lähtöä poika söi riisiä, kuten muukin perhe. Koulu alkoi kymmeneltä ja matkaan piti varata tunti suuntaansa. Työt jatkuivat koulun jälkeen.

”Neljän jälkeen iltapäivällä söimme. Sitten tiskasin, siivosin ja pyykkäsin. Noin yhdeksältä aloin tehdä läksyjä, ja pääsin nukkumaan yleensä tuntia myöhemmin.”

Devindra nukkui erillisessä rakennuksessa.

”Ruokaa en saanut laittaa, koska olin pieni ja alempaa kastia kuin työnantajani”, Devindra naurahtaa.

Perheeseen kuului kaksi Devindraa nuorempaa tytärtä, jotka kävivät eri koulua kuin hän. Tytärten koulu sijaitsi lähellä kotitaloa.

Vapaapäiviä ei ollut. Kotikyläänsä Kailaliin Devindra pääsi kahdesti vuotuisen suurjuhlan, dashainin, aikaan. Matkarahojen lisäksi hän sai silloin uusia vaatteita. Käyntien välillä yhteys kotiin hoitui lankapuhelimella.

Devindra työskenteli tässä perheessä kuusi vuotta.

”Minua kohdeltiin hyvin. Kertaakaan ei vaadittu jäämään pois koulusta. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Luulen, että tytöillä on usein vielä rankempaa.”

14-vuotta täytettyään Devindra ajatteli, ettei voi asua loputtomiin toisten nurkissa. Hän muutti samaan asuntoon kotikylästään olevan pojan kanssa. Tämä teki rakennus- ja maalaushommia ja järjesti niitä Devindrallekin. Ensimmäistä kertaa Devindra ansaitsi omaa rahaa.

Kolmessa kuukaudessa poika tajusi, ettei voi opiskella aamukoulussa, jos maalaa samaan aikaan taloja.

”Naapurini kannusti minua opiskelemaan, ja lähdin aamukouluun.”

Koulun ja lounaan jälkeen Devindra möi sanomalehtiä. Hän osti lehden rupialla ja myi sen kolmella. Tienestiksi kertyi 600-700 rupiaa päivässä. Summa on saman verran, mitä valtion virkamiehet Nepalissa ansaitsevat.

”Lehdet menivät hyvin kaupaksi, silloin ei vielä luettu uutisia netistä.”

Kotikylässä äiti pyysi poikaansa etsimään perheen, joka ottaisi kaksi nuorempaa veljeä töihin ja kouluun.

”Kielsin äitiä lähettämästä veljiä pois kotoa. Vaadin häntä vahtimaan, että pojat käyvät koulunsa. Työnteko ja koulu eivät sovi yhteen”, Devindra sanoo.

Kathmandu on kaukana Kailalista. Devindra tietää, millaista on kasvaa yksin.

”Olin hyvin surullinen lapsi vailla perheeni tukea. En halunnut veljilleni samaa, vaikka selviydyinkin.”

Nepalissa toimii nelisenkymmentä järjestöä, jotka tukevat lasten ja naisten oikeuksia. CWISH-järjestö keskittyy kotitaloustyötä tekeviin lapsiin ja heidän koulutukseen.

Oli onnenpotku, että järjestön työntekijät sattuivat tulemaan Devindran aamukoululle.

”Sain heidän kauttaan lisäkoulutusta ja pääsin autonkuljettajaksi.”

Devindra on tavatessamme vakituisessa kokopäivätyössä Nepal Medical Collegessa. Hän on ajanut ambulanssia ja bussia vuodesta 2007. Hänellä on koti, vaimo ja neljävuotias poika, joka käy päiväkodissa.

Kunhan poika on isompi, hän aikoo hankkia oman auton ja ryhtyä yrittäjäksi.

”En halua, että oma poikani joutuu kokemaan saman kuin minä. Teen paljon töitä, jotta hän saa hyvän koulutuksen. Olen saanut hankittua hänelle vakuutuksen. Äitini käy välillä luonamme ja hoitaa lastani”, Devindra sanoo.

Haaveiden Nepalissa kaikki kylien lapset pääsevät kouluun eikä lapsityötä enää ole.

”Järjestöjen työ on muuttanut asenteita. Lasten hyväksikäyttö on vähentynyt.”

Lapsityöläisten pahoinpitely, kidutus ja seksuaalinen hyväksikäyttö ovat olleet suuria ongelmia.
 

CWISHin perustaja Shanti Adhikari kertoo, kuinka hän 25 vuotta sitten kulki ovelta ovelle ja etsi kathmandulaiskodeista lapsia, joista näiden vanhemmat eivät olleet kuulleet pitkään aikaan.

“Aluksi lapsityöläisten löytäminen oli vaikeaa. Työnantajat vastustivat meitä eikä hallitus ollut kiinnostunut lasten asioista. Teimme paljon työtä, osan lapsista palautimme takaisin kotikylään. Osa tuli takaisin, sillä kotona saattoi olla köyhyyden lisäksi väkivaltaa ja muita sosiaalisia ongelmia.”

Adhikarin mukaan lapsityöläisiin suhtautumisessa on tapahtunut suuri muutos. Ennen lapset olivat työnantajaperheelle vaurauden merkki, joita esiteltiin ylpeänä. Perheet myös ajattelivat, että heillä on oikeus pitää lapsityöläisiä. Lasten ja naisten oikeuksia ei monarkian aikaan ollut tai tunnustettu.

Nyt laki kieltää lapsityövoiman käytön Nepalissa. Työhön otetaan 14 vuotta täyttäneitä. Ennen asia oli toisin: 14-vuotiaat lähetettiin pois perheistä, elleivät he itse lähteneet. Puberteetti-iän saavuttaneiden pelättiin koituvan riesaksi työnantajaperheelle. Työnantajat saattoivat myös katsoa, että jos koulua käyvä lapsityöläinen halusi suorittaa paljon opiskelua vaativan viimeisen luokan, koulutyö veisi liikaa aikaa työltä.

”Päätimme tehdä jotain, jotta lapsityöstä tulisi häpeällistä. Aloitimme muun muassa vihreän lipun liikkeen. Siinä vihreä lippu kertoo, missä on lapsityöstä vapaa talo tai kokonainen alue. Siitä tuli hyvin suosittu, ja nykyään myös ILO tunnustaa liikkeen”, kertoo Adhikari.

”Teemme paljon työtä, että viranomaiset täyttäisivät velvollisuutensa ja valvoisivat lakien noudattamista. Nyt meillä on uusi perustuslaki, ja budjetissa on rahaa lasten hyvinvoinnin edistämiseen. Ennen lapsia nukkui kaduilla, nyt sitä näkee harvoin.”

Lapsityöläisten pahoinpitely, kidutus ja seksuaalinen hyväksikäyttö ovat Adhikarin mukaan olleet suuria ongelmia. Ongelmien tultua päivänvaloon CWISH on jopa käyttänyt lapsityöläisiä pääministerin kyselytunnilla. ”Etenkin tanssitytöillä oli paljon kysymyksiä”, Adhikari kertoo.

Nykyään seksuaalisesta hyväksikäytöstä voi tehdä nimettömän ilmiannon, ja tuomiota seuraava vankeusrangaistus voi olla 10-15 vuotta.

“Kaltoinkohtelu on vähentynyt, sillä se paljastuu entistä useammin. Olemme vieneet monta tapausta lastensuojelukomiteaan ja poliisille, haastaneet työnantajia oikeuteen.”

Nykyään Kathmandussa arvioidaan olevan 10–12 000 kotitaloustyötä tekevää lapsityöläistä. Heistä enemmistö käy koulua, mutta oppivelvollisuuslain toteutumista pitäisi Adhikarin mukaan vahvistaa. Koulunkäynti myös edellyttää, että lasten omien perheiden toimeentulo ratkeaa.

“Uskon, että lapsityön hyväksikäytöstä päästään eroon tulevaisuudessa. Tässä auttaa pakollisen koulunkäynnin toteutuminen kaikkialla. Siinä on vielä paljon tehtävää, sillä osassa maata lapset joutuvat kävelemään kouluun jopa kolme tuntia yhteen suuntaan.”

Kirjoittaja osallistui Interpedian toimittajana Fingon Suomessa koordinoimaan Frame, Voice, Report! -EU-hankkeeseen. CWISH on Interpedian aiempi yhteistyöjärjestö Nepalissa.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!