Historia on ympäri maailmaa konkretisoitunut monumenteiksi, joita ohi tallustavat matkailijat pysähtyvät kuvaamaan ihmetellen, mistäköhän tässäkin möhkäleessä on kyse. Useimpia niistä ei kuitenkaan ole alun perin rakennettu turistinähtävyyksiksi vaan paikallisväestön tarpeisiin.
Äkkiseltään tämä ajatus voi kummastuttaa. Arjen keskellä monet meistä kävelevät mokomien kivipaasien ohi, hädin tuskin huomaten niiden olemassaolon. Liian tutuksi käyneiden huonekalujen tavoin kaupunkien aukioilla ja puistoissa törröttävät monumentit ovat kuitenkin ainakin joskus olleet merkitykseltään paljon enemmän kuin pulujen levähdyspaikkoja.
Historian saatossa nimittäin sattuu ja tapahtuu – ajoittain niin isosti, että se koskettaa merkittävää osaa kansasta ja ylittää normaalin käsittelykyvyn rajat. Näin syntyy kollektiivinen trauma, joka ulottuu kokonaiseen yhteisöön, yhteiskuntaan tai kulttuuriin. Suomalaisille tutuin esimerkki kollektiivisesta traumasta lienee talvi- ja jatkosotien aiheuttama muistotaakka.
Ihmisyhteisöjen luita ja ytimiä järisyttävät tragediat jättävät jälkeensä tarpeen käsitellä tapahtunutta. Henkilökohtaisessa elämässään kovia kokenut yksilö voi käsitellä traumojaan terapiassa, mutta entä kokonainen kansakunta? Missä on heidän terapiavastaanottonsa? Kekseliäänä lajina ihminen on kehittänyt näiden tilanteiden ratkaisemiseksi monenlaisia työkaluja, joista kenties käytetyimpiä ovat juuri erilaiset muistomerkit.
Yksi tehtävässään ansioitunut koko kansan terapiasohva löytyy Washingtonista. Vietnam Veterans Memorial on ulkoasultaan musta muuri, johon on kaiverrettu noin 58 000:n Vietnamin sodassa kaatuneen amerikkalaisen nimet.
Yhdysvalloille sota oli ollut epäonnistunut poliittinen toimi, joka haluttiin unohtaa heti sen päätyttyä 1975. Vasta seitsemän vuoden kuluttua aseiden vaikenemisesta pystytetty muistomerkki tunnusti mittavat menetykset avoimesti ja toimi ensimmäisenä askeleena aiemmin häpeän vuoksi maton alle lakaistun kansallisen surun käsittelyssä.
Monumentteja voisikin verrata muistilappuun, joka vapauttaa unohtamaan muistamalla meidän puolestamme.
Vietnam Veterans Memorialin avajaisten yhteydessä järjestettiin kotiinpaluujuhla, jossa veteraanit saivat ensimmäistä kertaa osakseen arvostusta. Se helpotti sosiaalisiksi hylkiöiksi leimattujen miesten kantamaa häpeän taakkaa. Muistomerkistä tulikin välittömästi suosittu vierailukohde, jota veteraanit alkoivat kutsua viimeiseksi pommisuojaksi ennen sodan jättämistä taakseen.
Historioitsija Eelco Runia on verrannut monumentteihin kiteytyviä muistoprosesseja hautajaisiin, joissa kansakunnan traumaattiset kokemukset ikään kuin varastoidaan järjestykseen. Näin kovia kokeneiden mieli voi vapautua liiallisista muistoista.
Tähän tarkoitukseen pystytettyjä monumentteja voisikin verrata muistilappuun, joka vapauttaa unohtamaan muistamalla meidän puolestamme.
Tähän mennessä lukijan mieleen on saattanut juolahtaa kysymys, olisiko Suomessa tarvetta uusille muistomerkeille? Onko historiassamm asioita, joita emme ole kansakuntana vielä täysin käsitelleet tai edes myöntäneet tapahtuneen?
Vielä muutama vuosi sitten vaikutti siltä, että yhteiskunnassamme olisi käynnistymässä uusi muistomerkkiprosessi. Loppuvuodesta 2021 eduskunnassa heräsi keskustelua, jonka perusteella Suomi vaikutti halukkaalta pystyttämään Venäjän Karjalaan ”asianmukaisen muistomerkin” Stalinin vainoissa 1930-luvulla teloitetuille suomalaisille. Lähtökohtaisestikin herkkä rakennushanke jäi toistaiseksi Ukrainan sodan tuomien geopoliittisten muutosten jalkoihin.
Stalinin vainoista on kulunut noin 90 vuotta. Vastaavat aikajänteet eivät ole poikkeuksellisia, vaan muistomerkit saavat joskus odottaa aikaansa jopa vuosikymmeniä. Etenkin poliittisesti latautuneissa aiheissa vallanpitäjät voivat suosia unohtamista, mikä hidastaa kollektiivisten traumojen käsittelyä.
Vuosien vieriminen kuuluu asiaan – uppoaahan terapiassakin valtavasti aikaa puhumiseen. Samoin juuri varsinaista muistomerkkiä edeltävä tai sen avaama keskustelu on tärkeä askel kansallisessa parantumisprosessissa. Esimerkiksi jo monumentin sijainnin tai ulkoasun määrittely herättää kysymyksiä siitä, mitä halutaan muistaa ja millä tavalla. Kaikki tämä määrittelee myös yhteisön identiteettiä.
Harvemmin kaikki kokevat, muistavat tai tulkitsevat tapahtuneen samoin, mutta riitasoinnuista huolimatta pitäisi saada aikaan jokseenkin eheä käsitys yhteisestä historiasta.
Myös Vietnam Veterans Memorialin pystyttämistä ympäröinyt keskustelu oli tulenkatkuinen. Ratkaisu löytyi lopulta muistomerkistä, joka oli tarpeeksi epämääräinen yhdistämään paikallista yhteiskuntaa repineitä erimielisyyksiä: muuriin kaiverrettu nimilista keskittyy vain kaatuneiden muisteluun, eikä ota kantaa sodan syihin tai lopputulokseen.
Pelkistetty kivipaasikin voi siis kätkeä sisäänsä pitkiä ja vaikeita prosesseja. Kun seuraavan kerran kohtaat puluilla koristellun monumentin, pysähdy hetkeksi pohtimaan, millaista historiallista taakkaa se on mahdollisesti jäsennellyt ja kantanut sinun puolestasi. Ehkä se on valokuvan arvoinen – jopa paikalliselle.