Elämme yhteiskunnassa, jonka joillakin jäsenillä on käsissään poliittista valtaa. Kyseisillä demokraattisesti valituilla yksilöillä on oikeus – sekä ammatillinen velvollisuus – tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat meidän muiden elämään esimerkiksi leikkausten tai lakiuudistuksien muodossa. Tätä on tuntemamme poliittinen johtajuus seurauksineen.
Ennen sosiaali- ja kulttuuriantropologian opintoja en osannut kuvitellakaan, että mikään presidenttiä, kunnanvaltuutettua tai europarlamentaarikkoa vastaava virkanimike voisi kätkeä sisälleen mitään kovin erilaista. Olivathan kaiken maailman keisarit ja emiiritkin pohjimmiltaan samaa sarjaa – päättäjiä ja käskyttäjiä.
Jo pääsykoekirjani Society Against the State kuitenkin opetti, että ihmiskunnan historiasta löytyy myös päälliköitä, jotka eivät harjoittaneet lainkaan meidän tuntemaamme poliittista valtaa. Äkkiseltään väite kuulosti loogiselta ristiriidalta – kuinka kukaan voisi istua ylhäisessä virassa omaamatta valtaa? Mikä johtaja se sellainen on?
Asian ymmärtäminen edellyttää pientä retkeä Amazoniaan. Matkaoppaana toimii pääsykoekirjani kirjoittanut ranskalainen antropologi Pierre Clastres, joka tutki alueen ihmisyhteisöjä 1960–1970 -luvuilla.
Yksi näiden yhteiskuntien piirteistä oli erityisesti pistänyt eurooppalaiseen silmään: päälliköiden asema oli täysin nimellinen – toisin sanoen, heillä ei ollut minkäänlaista käsky- tai päätäntävaltaa.
Miksi päälliköitä sitten oli edes olemassa? Mihin heitä tarvittiin? Kansansa pakkotyöläisiksi, selittää matkaoppaamme Clastres. Näiden hahmojen “johtajuus” perustui nimittäin palvelijuuteen. He olivat päälliköitä, koska yhteisö sai heistä irti hyvinvoinnilleen tarpeellisia asioita. Siksi asemaan kelvolliset yksilöt olivat esimerkiksi anteliaita ihmisiä, hyviä metsästäjiä tai omasivat hyvät puhetaidot.
Viimeksi mainittua ominaisuutta päällikkö tarvitsi täyttääkseen kenties tärkeimmän velvollisuutensa eli rauhan turvaamisen. Yhteisössä ilmenevien kiistojen setviminen oli päällikön vastuualuetta. Tämän työkalupakissa oli kuitenkin vain sovittelevaa puhetta. Koska päällikön sana ei ollut laki, ei tämä voinut edes tuomaroida konflikteja. Palvelija-päällikön suoriutumista pidettiin yhteisön toimesta tiukasti silmällä, ja epäonnistumiset horjuttivat välittömästi tämän asemaa.
Olemme tottuneet ajattelemaan yhteiskuntien ja kulttuurien kehitystä evoluutiona, jonka huipulla me itse patsastelemme.
Nykysuomalaisen perspektiivistä olisi helppo leimata sademetsän uumenissa muodostuneet poliittiset järjestelmät alkeellisiksi. Olemme tottuneet ajattelemaan yhteiskuntien ja kulttuurien kehitystä evoluutiona, jonka huipulla me itse patsastelemme. Tästä näkökulmasta katsottuna äskeisellä pakettimatkalla kohtaamamme ihmisyhteisöt eivät olleet vielä saavuttaneet sellaista yhteiskuntarakennetta, jossa johtajien sanoilla on valtaa.
Clastresin mukaan kyseessä oli kuitenkin tietoinen valinta: nämä yhteisöt näkivät käskyvallan ja kaiken siihen liittyvän vastenmielisenä, ja järjestivät koko yhteiskunnallisen elämänsä siten että poliittisen vallan kasvu tai käyttäminen oman edun tavoitteluun oli silkka mahdottomuus. Valta ei ollut alkeellista vaan juuri sitä mitä sen haluttiin olevan: palvelijuutta.
Palatkaamme takaisin Suomeen. Tarkemmin tunnustellen Amazonin poliittiset tuulet puhaltavat jossain määrin myös meidän keskuudessamme. Kotimaamme on edustuksellinen demokratia ja kutsumme parlamentissamme istuvia poliitikoita kansanedustajiksi.
Vaaleja edeltävä poliittinen kampanjointi perustuu pitkälti sille, että päällikköehdokkaat huutavat kilpaa, mitä he valituksi tullessaan tekisivät parantaakseen äänestäjiensä elämää. Voimme rankaista palvelijoitamme seuraavissa vaaleissa, jos he eivät täytä meille antamiaan lupauksia.
Rapakon takana presidentinvaaleissa jatkokaudelle pyrkinyttä Joe Bideniä taasen kritisoitiin liian iäkkääksi hoitamaan virkaansa. Fyysisesti tai psyykkisesti heikkenevästä yksilöstä ei ole enää kansan hyvinvoinnin palvelijaksi.
Näistä yhtäläisyyksistä huolimatta ajatus poliitikoista kansan armoilla elävänä palvelusväkenä vaikuttaa kaukaiselta. Toisin kuin Clastresin kenttätutkimuksissa kohtaamat päälliköt, meidän poliittiset johtajamme eivät vain hienovaraisen huomaamattomasti tarjoile kaikkea hyvää kansalleen vaan käyttävät jatkuvasti valtaansa sitä kohtaan.
Jotkut poliittiset järjestelmät, puolueet tai yksittäiset poliitikot Suomessa ja ulkomailla vaikuttavat ajoittain vieraantuneen epäitsekkäästä palvelijuudesta niin kauas, että tematiikkaa on mahdollista hyödyntää huumorissa.
Esimerkiksi Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi tähditti taakse jääneellä näyttelijänurallaan tv-sarjaa nimeltä Слуга народу, Kansan palvelija. Sarjan presidenttihahmo yrittää ajaa kansalaisten hyvinvoinnin etua aidon vilpittömästi, mikä osoittautuu lähes mahdottomaksi korruption kyllästämässä poliittisessa järjestelmässä.
Kyseinen fiktiivisen johtajahahmon tavoitteet muistuttavat pitkälti Clastresin kuvailemien päälliköiden tehtävälistaa, mutta sarja itsessään on täyttä komediaa. Vastaavaa poliittista huumoria viljellään usein myös Suomessa – sillä eihän päällikkö voi oikeasti palvella kansaa muuta kuin vitsissä, eihän?