Minä olen Nairobissa asuva vapaa toimittaja, joka on suomalaiseen tapaan tottunut siivoamaan omat sotkunsa. Muutimme Keniaan vajaat pari vuotta sitten ja aika nopeasti kävi selväksi, että täällä itse siivoaminen ei käy.
Puuskittainen tulotasoni jää täällä useimmiten suomalaisen keskitason alapuolelle, mutta kenialaisilla standardeilla olen hyvin, hyvin rikas ihminen. Jos Westlandsissa asuva eurooppalainen ei lainkaan ostaisi palveluita, sitä pidettäisiin itsekkäänä, kitsaana ja kerrassaan outona. Olemme siis taipuneet täkäläiseen minimiin.
Joka tiistai Lencer Nganyi tulee ja siivoaa kotimme säihkyväksi ja tuoksuvan puhtaaksi.
On joulukuinen lauantai ja olen vaihteeksi kylässä Lencerin luona Kiambun kylässä, Nairobin laitamilla. Täällä kaikki puuhaavat. Kotiapulainen pesee pihalla pyykkiä vadeissa, Lencer paistaa keittiössä chapati-leipiä ja tyttäret Jael, 9, Johanne, 14 ja Joy, 16, sekä kasvattipoika Bill, 12, valmistelevat lounasta: riisiä, perunoita, linssimuhennosta ja kaalihöystöä. Perheen isä, pastorina työskentelevä Leonard Nganyi valmistelee mielessään huomista saarnaa.
Perhe muutti Kiambuun, parinkymmenen kilometrin päähän Nairobista pari vuotta sitten. He rakensivat kivitalon, jota he parantelevat pikkuhiljaa aina, kun on varaa. Uusin ylellisyys on oikea keittiö. Sähkölinjan pitäisi lähiaikoina saavuttaa talo. Täällä on puhdasta ilmaa ja luonto sadekauden jäljiltä vehreä. Pitkien kuivien vuosien jälkeen kasvimaa tuottaa vihdoin ruokaa.
Maalla asumisen kääntöpuoli ovat pitkät työmatkat. Yleensä Lencer hyppää Leonardin moottoripyörän kyytiin auringon noustessa. Kiberan slummista, Leonardin työpaikalta, hän jatkaa matatu-pikkubusseilla työnantajien koteihin. Kun hän illalla palaa, aurinko on laskenut ja matkoihin on mennyt tuurista riippuen 3–5 tuntia.
Pitkien työpäivien aikana Lencerin neljästä lapsesta ja talosta huolehtii perheen kanssa asuva ”house girl” (suom. ”kotityttö”) Jane Onyango.
Lencer muutti Nairobiin teinityttönä Karungusta, Victoria-järven rannalta. Terävä tyttö pärjäsi koulussa, suoritti sihteerin tutkinnon ja ehti tehdä vuosia toimistotöitä, kunnes sai ensimmäisen lapsensa – ja potkut. Vielä 16 vuoden jälkeen muisto loukkaa.
”Pomo sanoi, että pienten lasten äiteihin ei voi luottaa. Olin hyvä työssäni ja se tuntui hirveän epäoikeudenmukaiselta”, Lencer sanoo.
Nairobi on täynnä koulutettuja ihmisiä, jotka päätyvät sekalaisiin hanttihommiin. Lenceristä tuli kotiapulainen alun perin sattumalta, tuttujen kautta. Kovalla työllä hän on tehnyt ammatista kannattavan.
Tällä hetkellä Lencerin kaikki asiakkaat ovat mzunguja eli eurooppalaistaustaisia valkonaamoja, jotka maksavat reilusti yli kenialaisen minimitason.
Täkäläinen minimipalkka on runsaat sata euroa, mutta suurin osa ihmisistä tienaa vielä vähemmän, virallisten palkkataulukoiden ulkopuolella. Me maksamme Lencerille viikkosiivouksesta 10 000 shillinkiä, ja kun siihen lisää muiden työnantajien palkat, kuukausipalkaksi tulee noin 300 euroa.
”Tulen toimeen, mutta haaveilen yhä toimistotyöstä, koska siihen sisältyisi jonkinlainen eläketurva.”
Lencer ei edes muista, kuinka monta aputyttöä on vuosien varrella ehtinyt asua hänen perheensä kanssa. Kaikkiin ei ole voinut luottaa: kaksi kertaa tyttö on kadonnut varastettuaan jotain. Jane Onyango on toisenlainen.
”Jane on hieno nuori nainen ja luotan häneen täysin.”
Jane Onyango, 21, muutti Nganyin perheen luo viime kesänä, monen mutkan kautta. Hän kasvoi Länsi-Kenian Luandassa. Koulutie jäi lyhyeksi, koska työttömällä äidillä ei ollut varaa koulumaksuihin. 17-vuotiaana Jane huomasi olevansa raskaana.
”Silloin poikaystäväni häipyi ja sanoi, ettei lapsi ole hänen. Äitini kuitenkin vaati, että menen naimisiin. Lapsi syntyi vuonna 2020 ja samana vuonna menin naimisiin äidin valitseman miehen kanssa. Seuraavana vuonna lähdin. Mies hakkasi minua ja oli muiden naisten kanssa, eikä auttanut huolehtimaan lapsesta.”
Ensin Jane löysi sekalaisia töitä Kisumusta, sitten Kirinyagasta. Siellä hän kuuli ystävän kautta nairobilaisesta Lenceristä, joka etsi uutta kotityttöä.
”Täällä saan elää rauhassa ja turvassa. Pidän kotitöistä ja lapsista, ja Lencer on hyvä pomo.”
Janella ei ole varsinaisesti työaikaa, koska kotielämä on työtä.
”Vapaat hetket vietän kotosalla, koska minulla ei ole muita ystäviä Nairobissa. Jaan huoneen Joyn ja Johannen kanssa. Sunnuntaisin menemme aina kirkkoon.”
Rahapalkkaa Jane saa ruuan ja asunnon lisäksi 7000 shillinkiä (42 euroa) kuukaudessa. Siitä puolet hän lähettää kotikylään äidilleen, joka huolehtii hänen Shantell-tyttärestään.
”Shantell aloitti jo koulun. Menen jouluksi kotiin ja tyttö odottaa kovasti minua – ja joululahjaksi koululaukkua ja koulupukua”, Jane hymyilee.
”On raskasta elää erossa omasta lapsesta, mutta toisaalta Shantell antaa minulle syyn elää. Haluaisin vielä itsekin käydä lisää kouluja, mutta suurin toiveeni on, että lapseni saa paremman elämän.”
Joulun alla Lencer tuli taas meille, tällä kertaa yli kahden viikon tauon jälkeen. Tauon syy on murheellinen: hän kävi kotikylässä hautaamassa äitinsä ja veljenpoikansa.
Tiistai ilman Lenceriä tuntui oudolta, vaikka alussa juuri tiistait Lencerin kanssa vaativat totuttelua. Minäkö tässä vain mukavasti istun ja kirjoittelen, kun kotonamme riehuu pieni siivoushurrikaani?
Yleensä nairobilaiset kotiapulaiset syövät työpäivien aikana omia eväitään, jos mitään. Minusta ajatus tuntui täysin luonnottomalta: en todellakaan halunnut istua lounaspöytään kutsumatta mukaan myös Lenceriä. Hiljalleen ruokahetkistä tuli tärkeitä. Lencer piti ”oudoista” ruuistani ja minä vaistomaisesti pidän ihmisistä, jotka ottavat lisää.
Erilaisuutemme kiinnostaa ja naurattaa meitä. Välillä se vetää vakavaksi.
Lencer tutustui tulevaan aviomieheensä kunnolla vasta häiden jälkeen, koska muu ei olisi ollut sopivaa. Meidän hääkuvassamme kaksi lastamme heittää päällemme riisiä.
Aina ennen ateriaa Lencer lukee ruokarukouksen ja minä sanon aamen. Lencer tietää, että en kuulu kirkkoon ja hengellinen maailmankatsomukseni on monimutkainen juttu. Silti hän arvostaa aamentani ja minä sanon sen mielelläni.
Homoseksuaalisuus on useimmissa Afrikan maassa rikos, myös Keniassa. Lencer sanoo, että jos hänen lapsensa olisi homo, hän ei voisi sitä hyväksyä. Raamattukin sellaisen kieltää. Kun kerron, miten eri tavalla asiasta ajattelen, hän kuuntelee kiinnostuneena ja kysyy lisää. Mutta ei muuta mieltään.
Olen saanut Lenceriltä valtavasti tietoa ja ymmärrystä ihmisten todellisuudesta täällä.
Tänä vuonna Lencerin joulu on täynnä surua. Järkytys äidin ja veljenpojan kuolemasta ei hälvene.
Lencerin sukulaiset kuolivat sähkötapaturmassa. Onnettomuus tapahtui, kun isoäiti valmisti ruokaa lapsenlapsilleen. Ensin poika sai iskun rikkinäisestä johdosta, sitten isoäiti kuoli yrittäessään pelastaa lasta.
Heti onnettomuuden jälkeen joulukuun alussa Lencer matkusti kotikylään Karunguun hoitamaan asioita ja joutui viipymään monta päivää.
”Tuntui hirveän tärkeältä tietää, että Jane pitää sillä välin hyvää huolta lapsistani.”
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden kirjeenvaihtaja.