Politiikan tutkija Markku Koivusalo pohtii puheenvuorossaan kumppanuuden mahdollisuutta modernissa yhteiskunnassa, jossa ei enää ole niinkään ystävyyttä harjoittavia kumppaneita kuin keskinäistä kauppaa käyviä yksilöitä. Millaista olisi – paremminkin kauimmaisten kuin lähimmäisten – vaateeton ystävyys, puhdas kumppanuus?
Kuinka olla kumppani? Se vasta on vaikeaa, varsinkin maailmassamme, josta kumppanuus on vähitellen lopullisesti vetäytymässä. Kumppaneiden sijaan maailmamme täyttyy yksilöistä. Yksilöt eivät tunne kumppanuutta. Kumppanuudelle on keskeistä jakaminen, yksilöille omistaminen. Yksilö omistaa itsensä, mielensä, ruumiinsa. Yksilölle suhteet ovat omaisuutta, laskelmoitavia nautinto ja hyötysuhteita tai sitten kilpailusuhteita, joissa kilpailu ei kuitenkaan asetu kilpakumppanuutena vaan ainoastaan voitontavoitteluna.
Nautinto ja hyöty olivat ne kaksi asiaa, jotka eivät klassisesti kuuluneet todelliseen kumppanuuteen, eivätkä varsinkaan sen korkeampaan muotoon eli ystävyyteen (filiaan). Aristoteleellä nautinnon tai hyödyn tähden asetettu ystävyys on vain satunnaista, Senecasta niillä ei ollut mitään tekemistä todellisen ystävyyden kanssa. Aristoteleen mukaan ystävillä ei ole omaa, koska ystävien oma on yhteistä. Ystävyys ei perustu omaan vaan yhteisyyteen. Antiikin Kreikassa kumppani (hetairos) merkitsikin liittolaista, jaettuja tapoja, yhteistä niittyä, samaa ethosta. Hetairos ei ollut veriveli, ei sukulainen, vaan henkilö jonka kanssa jaettiin hyvin vanhojen tapojen kokonaisuus ja näitä tapoja kohtaan tunnettu rakkaus, jonka myöhempi latinankielinen kulttuuri kuvasi sanalla pietas.
Suomenkielen asuinkumppanuus näyttää vielä jakavan tämän ajatuksen yhteisistä tavoista, yhteisestä asuinpaikasta ja sen tuomasta ethoksesta, joka tarjoaa parhaimman suojan ja liiton maailmassa. On selvää, että tällainen yhteisen asumuksen ethos on katoamassa kaupungeistamme ja niin ensimmäisen kuin kolmannenkin maailman suurkaupunkien asukkaat tuskin kutsuisivat toisiaan enää kumppaneiksi. Entisen kaupungin, poliksen kumppanuuden tilalla metropolista asuttaa yksin olevien yksilöiden massa, jossa jokainen on jokaiselle susi – kaupungin suojaavat muurit ovat kääntyneet ympäri.
Myös ajatus kehitysyhteistyökumppanista näyttää sotivan yhteisen tavan kumppanuutta vastaan. Onhan koko kehityksen ja edistyksen idea suuntautunut paikallista ethosta vastaan. Modernisaatioprosessi on ollut juuri tapojen ja traditioiden hävittämistä, muistot ovat olleet sille taantumuksellista. Se on asettanut tulevaisuuden ja uuden mennyttä ja vanhaa vastaan; vieraannuttamisen juurruttamista vastaan; suunnittelun ja funktionaalisuuden perittyjen käytäntöjen tilalle; universaalin lain paikan henkeä vastaan. Modernin maailman eetos on juuri matkalla olemisen eetos, ei-missään olemisen eetos, ja ainoa paikka jossa moderni ihminen tuntee itsensä levolliseksi on lentokone tai juna.
Matkakumppanuus
Löytyisikö matkallaolosta sitten kosketus moderniin kumppanuuteen? Me tunnemme vielä sanan matkakumppanuus, ja yhdessä kuljettu vaarallinen matka on myös vanhastaan muodostanut yhteisen siteen kumppanuudelle. Vuosisatoja meille on kerrottu tarinaa vieraista, jotka jouduttuaan yhdessä käymään vaarallisen matkan tulevat kumppaneiksi. Mutta onko edes tästä matkakumppanuudesta jäljellä mitään aikamme lentoasemien terminaaleja kiertävissä kosmopoliiteissa, moottoriteillä kiitävissä yksityisautoilijoissa tai inter-cityjunissa matkustavissa tuote-esittelijöissä?
Entäpä sitten kehitysyhteistyökumppani? Olisiko se kumppani, jonka kanssa kuljetaan kehitykseen. Kehitys olisi siten yhteinen tie, vaarallinen matka, jonka yhdessä kulkemisesta syntyisi kumppanuus. Tässä on ongelmansa. Me tiedämme kaikki hyvin, kuinka se mitä kutsumme kehitykseksi on ollut juuri ns. ensimmäisen maailman idea ja kuinka kehitys on nähty juuri teknologis-taloudellisena kehityksenä, jossa ensimmäinen maailma on ollut ”edistyksekkäämpi”. Tällä tiellä ensimmäinen maailma on jo aina pidemmällä suunnannäyttäjänä ja kolmannelle maailmalle asettuu vain perässähiihtäjän tai oppipojan asema. Tämä sotii kuitenkin kumppanuuden perustavaa ideaa vastaan, kuuluuhaan kumppanuuteen perustavasti juuri tasa-arvo.
Aristoteleesta ihminen ja jumala tai ihminen ja villipeto eivät voi olla ystäviä; ystävyys edellyttää tasa-arvoisen suhteen. Ystävyys ja tasa-arvoisuus on myös edellytys poliittisen ilmaantumiselle, eikä ihmisen, jumalan ja pedon välillä voi olla sen enempää politiikkaa kuin ystävyyttäkään. Kehitys yksisuuntaisena projektina taas sulkee sekä politiikan että ystävyyden ulkopuolelleen.
Työtön ystävyys
Antiikissa tasa-arvo, ystävyys ja politiikka asettuivat aristokraattisiksi arvoiksi. Ne sulkivat ulkopuolelleen työn, niin orjien välttämättömän työn, käsityöläisten valmistavan työn kuin kauppiaan voitonhaluisen puurtamisen. Orjien kanssa oli mahdollista olla ystävä vain siinä määrin kuin näissä oli ihmisyyttä. Sen sijaan työn alueelle kuuluva orjuus sulki ystävyyden ulkopuolelle. Aristoteles kirjoittaa: ”Sikäli kun orja on orja, ystävyys ei koske häntä, mutta se koskee häntä ihmisenä”. Työ kuului poliittiselle ja ystävyydelle ulkopuoliseen välttämättömyyden kenttään. Työtä ei halveksittu siksi, että se kuului vain orjille, vaan orjia tarvittiin koska työtä halveksittiin.Vasta huomattavasti myöhemmin työstä tehtiin suurin hyve, syntyi stereotypia laiskasta villistä, ja lopulta kylänraitilla istuvat ukot menettivät kaiken antiikkisen ylevyytensä.
Myös käsityöläisen valmistaminen ja taito asettui eri alueelle todellisen tasa-arvoisuuden ja ystävyyden tuolle puolen. Ja onhan selvää, ettei tasa-arvo voi koskea tiettyä taitoa. Toinen on aina tietyssä taidossa aina toista parempi ja kahden juostessa kilpaa on selvää, että toinen voittaa. Juuri tasa-arvoisuuden tulkitseminen niin, ettei kukaan saisi olla tietyssä taidossa toista parempi, on johtanut historiassamme suurimpiin älyttömyyksiin. Tasa-arvoisuus ei ole kaikille yhtälailla suotu kyky tai taito, vaan inhimillinen hyve taidon ja työn tuolla puolen. Tasa-arvo kuuluu kumppanuudelle. Taito taas, joka ominaisuutena on jonkin omaa, ei voi kuulua ystävyyden yhteiselle alueelle.Kehitysyhteistyö sisältää modernin työläissolidaarisuuden idean, joka näyttää asettuvan klassista aristokraattista, työttömien kumppanuutta vastaan. Yhteistyössä yhteisyys ja ystävyys asettuvat kuitenkin työn prosessille alisteiseksi. Yhteisyyttä ja ystävyyttä ei käsitetä itsessään, vaan ainoastaan työn projektin kautta. Kehitysyhteistyökumppanuudessa on itse asiassa kaksi klassiselle kumppanuudelle vierasta elementtiä, työ ja kehitys. Ne kummatkin edellyttävät projektin, tietyn ulkoisen päämäärän, teloksen, jolle kumppanuus ja ystävyys alistetaan. Kehityksen ajatuksessa päämäärä on tietenkin avoin ja loputon, mutta sen suunta on lineaarinen ja jatkuva ja se muodostaa modernin Sisyfoksen työn, jolle kaikki työ ja uurastus loppumattomasti alistuu.
Aristoteles määritti todellisen ystävyyden (filian) ihmisen korkeimmaksi päämääräksi, ihmissuhteen täydellisimmäksi muodoksi, joka ei voi olla millekään ulkoiselle päämäärälle alisteinen. Jollekin toiselle päämäärälle alistettu ystävyys, kuten ystävyys hyödyn tai nautinnon saamiseksi, ei ole todellista ystävyyttä. Todellisella ystävyydellä ei ole ulkoista telosta, koska ystävyys itse on korkein telos, jolle muiden toimintojen pitäisi alistua. Kehityksen olisi siis oltava kehitystä ystävyyteen eikä ystävyyden ystävyyttä kehityksen tähden. Onko meillä moderneilla animal laboranseilla, jotka käsitämme itsemme vain työmme kautta, enää muuta ystävyyttä kuin työkavereita? Tai onko meillä maailmanhistorian ”kehityksen huipulla” olevilla enää olemassa ystävyydelle lahjoitettua aikaa vapaa-aikammekin sitoutuessa kulutuksen kautta talouden uusintavaan piiriin?
Kauppakumppanuus
Meidän on vaikea enää käsittää ystävyyden itseisarvoa. Me modernit ihmiset tunnemme ainoastaan kauppiaslogiikan, jossa kaikelle löytyy vaihdettavuuden kriteeri. Kenties yhtiökumppanuudesta on tulossa meille tutuin kumppanuuden käsite, ja puhummehan jo ystävyyssuhteistamme, parisuhteistamme ja kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestä erilaisina yrityksinä nousu- ja laskusuhdanteineen ja kannattavine satsauksineen. Sosiaaliset suhteemme ovat saaneet kasvavassa määrin kaupallisen tai juridisen muodon. On pidettävä tilit selvinä ja luotto uskottavana, sillä oikeudenmukaisuutta on juuri tilien täsmääminen.
Kehitysmaakumppanuudessa tämä asenne on näkynyt vaateena reiluun kauppaan ja maailmantalouden vääristymien korjaamiseen. Aikoinaan Maksamme velkaa oli suomalainen reilun tasa-arvoisuuden vaatimus ja vastine amerikkalaiselle kristillis-paternaalis-filantrooppiselle pop-hitille Do you know it´s Christmastime. Almujen annon sijasta kyse oli velan maksusta, tilien tasoittamisesta.
Reilu kauppa on tietenkin kannatettava asia, mutta kauppiaslogiikka näyttää samalla sisältävän vaarallisen ajatuksen taseiden oikeudenmukaisuudesta. Olisiko reilua jättää nälkää näkevät kuolemaan, jos velkasuhde puuttuisi? Tilien tasoitus on oma tapansa kiertää eettinen velvoite hyvän omatunnon ostamisella. Saan tehdä mitä haluttaa, kunhan maksan reilun hinnan.
Kumppanuus (hetairos) asettuu tällöin prostituution logiikkana. Hetairoiksi kutsuttiinkin myös antiikin prostitutoitujen eliittikastia, noita ”miesten kumppaneita”. Mutta siinä missä Aspasian kaltaisia hetairoita (joka lähes ainoana Antiikin naisena nousi johtavaan intellektuaaliseen ja kulttuuriseen asemaan opettaen filosofiaa jopa filosofian ”isälle” Sokrateelle) sävyttää vielä tietty romanttinen hohde, niin aikamme huorakatuja taivaltavat köyhemmistä maista saapuvat palvelusammatin harjoittajat kertovat ainoastaan kyynistä kieltään sosiaalisesta eriarvoisuudesta, rikkaudesta ja köyhyydestä ja rahalla ostettavan oikeudenmukaisuuden kykenemättömyydestä ratkaista tätä epäsuhtaa.Puhdas kauppiaslogiikka on tietenkin täysin ystävyyden vastaista, ystävyys ei tunne tilityksiä, mutta ystävyys ei myöskään tunne ajatusta äärettömästä velkasuhteesta, johon olet yhtäkkiä joutunut ja jota on mahdotonta maksaa takaisin. Äärettömällä velalla ei ole mitään tekemistä tekojesi tai toimintojesi kanssa. Olet aina jo velkaa perisyntisenä, huonon omatunnon ikuisena kantajana, sinä riistäjä valkoinen mies. Kuinka voisitkaan koskaan maksaa takaisin kaikkea aiheuttamaasi kärsimystä ja sortoa? Mutta ystävyys, joka perustuu loputtomaan kiitollisuuteen tai ikuiseen huonoon omatuntoon, ei ole todellista ystävyyttä vaan orjuutta.
Vieras ystävä
Klassisesti kauppiaslogiikka kuului laskelmoinnin ja laskettavien suhteiden alueelle, eikä sillä siten ollut tekemistä todellisen ystävyyden kanssa. Ystävän (filos) juuret Kreikassa olivat ennemminkin vieraanvaraisuudessa tilitysten ja hyödyntavoittelun tuolla puolen. Filos-sanassa ja sen johdannaisissa juuri vieraanvaraisuuden merkitys edeltää muita merkityksiä, vieras on ystävä (filos) tullessaan kohdelluksi vieraanvaraisella (filein) tavalla.
Vieras (xenos), muukalainen on kaikista oikeuksistaan riisuttu, vailla suojapaikkaa, ilman olemassaolon ehtoja. Hän ei ole tervetullut yhteenkään paikkaan paitsi taloon, johon hän on yhdistetty vastavuoroisen kiitollisuuden kautta (filotes). Tämän liiton näkyvä tunnistin on sumbalon, merkki tunnistamisesta, rikkoutuneen sormuksen muoto, jonka osat ovat eri puolilla. Liitto tekee vieraista ystäviä ja vastavuoroisten palvelusten sarjaan kytkeytyneitä, mistä muodostuu vieraanvaraisuuden käsite.
Jo kauan ennen Aristoteleen aikaa homeerisessa Kreikassa kyse oli kestiystävyydestä, joka loi liittoutumien ja suhteiden verkoston vieraiden välille ja lauhdutti vierasta kohtaan tunnettua epäilystä ja pelkoa. Se rauhoitti muukalaisuuteen sisältyvän samanaikaisen ystävän ja vihollisen kaksinaisuuden painottamalla edellistä. Tietenkin myös kauppakumppanuus loi suhteita vieraiden välille, mutta se ei pystynyt tekemään näistä kestäviä ja sen sijaan, että olisi hälventänyt vierasta kohtaan tunnettua epäluuloa, se kasvatti sitä. Homeros maalaa foinikialaiset kauppiaat negatiivisin värein ja Odysseus kohtaa suurimman solvauksen tultuaan kutsutuksi merkantiksi. Kauppakumppanuuden tavaroiden vaihtoa vastaan Homeerinen kestiystävyys asetti vieraanvaraisuuden ja lahjojen annon. Laskelmointia vastaan se asetti anteliaisuuden, pikkumaisen voitontavoittelun sijaan lahjoittamisen kunnian. Kunnian maailmassa pölynimurikauppias ei asetu koskaan ystävyyden esimerkiksi.
Mutta kunnia ei tietenkään koske kunniattomia, ja vieraanvaraisuuteen on oltava varaa. Onkin selvää että homeerinen kestiystävyys rajoittui ”hyväsyntyisten” välille. Lopulta vieraan takaa löytyykin tuttuus. Vieraalla on oltava sumbalon, symbolinen tuttuus. Samoin lahja oli tunnistettava lahjaksi, lahjalla oli oltava symbolinen arvo. Lahjojen antaminen muodostikin vastavuoroisen velvoitteen. Lahja ei siis ollutkaan puhdas lahja vaan vastalahja; tietty tilityksen ja velan maksun logiikka näytti siis sisältyvän myös kestiystävyyteen. Ystävyyden vieraus ja kumppanuuden (hetairoksen) moninaisuus rajoittuvat vastavuoroiseen, rajalliseen ja vaihdettavaan kumppanuuteen, jossa kumppanit tunnistavat toisensa vastavuoroisesti ja ovat tietyllä tavalla aina jo tunnistaneet toisensa.
Minkälaista olisi kumppanuus ilman vastavuoroisuuden velvoitetta, ilman kontrolloitua tilitystä? Minkälainen olisi omaan tapaan rajoittumaton kumppanuus, joka ei myöskään kieltäisi tapoja universaalin ihmisyyden tai ystävyyden nimissä? Minkälaista olisi kumppanuus, ystävyys ja vieraanvaraisuus ilman odotusta vastalahjasta, tilityksestä tai hyvän omatunnon ostamisesta? Minkälainen olisi kumppanuus itsen ja itsen peilin, lähimmäisen tuolla puolen? Minkälaista olisi puhdas kumppanuus kauimmaisenkin kanssa?
Siinä kenties kumppanuuden meille esittämä haaste. Odotus opetuksesta joka sanoisi: ”Minä opetan teille ystävän, jossa on valmiina maailma, hyvän malja – luovan ystävän, jolla on aina valmis maailma lahjoitettavanaan Veljeni, lähimmäisenrakkauteen minä en teitä neuvo: minä neuvon teitä kauimmaisen-rakkauteen.”