Tiedon ja moraalin puiminen onnistuu, mutta miten käy filosofeilta kehityksen analyysi? Eipä yhtään hullummin, ainakaan Heta Gyllingin toimittaman kehitysfilosofisen artikkelikokoelman perusteella. Kirja on alansa ensimmäinen suomenkielinen teos, ja saa ihmettelemään, miksi filosofit eivät aikaisemmin ole osallistuneet kehityskeskusteluun.
Käsiteanalyysia on tietysti tarjolla, kun alan ammattilaiset ovat asialla. Hyvä niin, sillä johdannonomaisen yleisfilosofian jälkeen päästään hyvin mielenkiintoisen asian pariin. Jo ylimalkainen kehityksen käsitteen avaaminen saa vakavasti pohtimaan, eikö käsitteen sisältöä kannattaisi ruotia hieman enemmänkin kaiken kehityksen edistämisen ohessa. ”Kehityksen” ohella muun muassa ympäristö, terveys, globalisaatio ja väestönhallinta kulttuuris-moraalisine dilemmoineen tulevat kirjassa käsitellyiksi.
”Kehityksestä” voi varmasti sanoa, että siihen sisältyy positiivinen arvolataus, mutta tarkempi määrittely on vaikeaa. Erityinen haaste on erottaa kehitys kulttuurisidonnaisista käsityksistä – tai vastata siihen, onko tämä ylipäätään mahdollista. Entä jos paikalliset pitävät ”neutraalia” kehitysapua kulttuurin pakkotuontina?
Hyvin konkreettisesti kulttuurirelativismin ongelma nousee esiin Marianna Raulon koulutusta pohtivassa artikkelissa. Opetuksen täytyy nojata johonkin, mutta entäpä jos paikallinen väestö perustaa maailmankuvansa vaikkapa noituuteen? Raulo tosin osoittaa, että kulttuurien välisiä eroja helposti liioitellaan.
Kirjoittajien vakaumus tuntuukin olevan, että kulttuureja täytyy pystyä arvostelemaan myös ulkoapäin. Jos pysähdymme täydelliseen kulttuurirelativismiin, ei kehitysyhteistyölläkään voi olla pohjaa.
Kiinnostavaa on myös oikeuden käsitteen pohdinta erityisesti Sirkku Hellstenin artikkelissa. Kun sitoudutaan ihmisoikeuksiin, mitä se tarkoittaa? Oikeuksia ei ole ilman tahoa, joka takaa niiden toteutumisen, mutta mikä sen pitäisi olla? Jos vastaus on kansallisvaltio, onko se muka vastuussa resurssiensa vähäisyydestä? Ja miten toisaalta ylikansalliset elimet voisivat toteuttaa oikeuksia – tuskin yksittäisten ihmisten asioita voidaan pitää niiden vastuualueena?
Hellsten pohdiskelee myös korruptiota ammattifilosofin perspektiivistä, ja tämä artikkeli on varmasti monelle valaiseva. Heimolojaliteetti, köyhyys, sekava yhteiskunnallinen tila ja kolonialismin jälki aiheuttavat herkästi tilanteen, jossa oikeuksien ja velvollisuuksien taju hämärtyy. Hellsten korostaa ammattietiikan merkitystä korruption vastaisessa taistelussa.
Varsinaisen kehitysyhteistyön etiikkaan kirjan olisi toivonut ottavan enemmän kantaa. Miten monta kertaa kalliimpi länsimainen konsultti voi olla parempi kuin paikallinen työntekijä? Kun epäoikeudenmukaisuuden poistamiseen keskittynyt kehitysyhteistyö institutionalisoituu, institutionalisoiko se myös epäoikeudenmukaisuuden?
Vai onko sittenkin parempi, että filosofien lestiksi jää laajojen periaatteellisten globaalikysymysten pohdinta eikä niinkään hankkeistuneen kehitysavun arkiproblematiikka? Nähtäväksi jää. Käsillä tuskin on kehitysfilosofian viimeinen puheenvuoro.
Ilmestynyt Kumppanissa 3/2004