The Rough Guide to Astor Piazzolla
Argentiinalainen säveltäjä ja bandoneonin soittaja Astor Piazzolla (1921-92) teki tangosta konserttisalikelpoista ja samalla toi sille aivan uutta kuulijakuntaa klassisen musiikin, jazzin ja rockin harrastajista. Hienosti omaan taiteelliseen näkemykseen sulautetut vaikutteet saivat Piazzollan tangon kommunikoimaan riippumatta kuulijan omasta musiikillisesta taustasta, milteipä riippumatta maustakin.
Suuri uudistaja loi hyvin tunnusomaisen, yhtä aikaa hienostuneen ja rytmisesti jäntevän intensiivisen tyylin, joka paradoksaalisesti on synnyttänyt suuren määrän jäljittelijöitä kaikkialla maailmassa, Suomessakin. Opetuslapset ovat jatkaneet tangon jalostamista, mutta jälkeläisten työ ei ole mitenkään vähentänyt oppi-isän omien levytysten tenhoa ja tuoreutta, kuten tämä erinomainen kokoelma osoittaa.
Ainoa asia, mikä on peruuttamattomasti muuttunut, on Piazzollan aikoinaan herättämä närkästys. Klassisen konserttimusiikin ja tangoelementtien yhdistelmä tuskin enää shokeeraa ketään toisin kuin vielä 1950-luvulla, jolloin sinfoniaorkesteriin lisätyt bandoneonit saivat aikaan nyrkkitappelun Buenos Aires -sävellyksen ensiesityksessä. Puhdasoppisten mielestä kun bandoneon oli liian rahvaanomainen.
Levyn aloittaa Piazzollan kansainvälisesti varmaankin tunnetuin sävellys, Libertango, jota on monien muiden muassa versioinut jopa Grace Jones. Kauniisti rakentuvan kokonaisuuden päättää puolestaan Piazzollan maanmiesten lemmikki, Adiós Nonino, jonka hän kirjoitti hyvästiksi kuolleelle isälleen vuonna 1959. Esitys on New Yorkin Keskuspuiston konsertista vuodelta 1987. Kokoelman neljästätoista kappaleesta peräti seitsemän muutakin on samalta vuosikymmeneltä, mikä on yhtäältä ymmärrettävää, toisaalta silti lievä vääristymä, jos tarkoituksena on antaa taiteilijasta myös historiallisesti kattava kuva. Nyt painopiste on kypsässä, ikään kuin taiteilijan ja hänen taiteensa täydellistymisen vaiheessa – mikä ei ole kuuntelijan nautinnon kannalta suinkaan huono ratkaisu sekään.
Ja onhan mukana vanhimpana esityksenä, vuodelta 1957, Tres minutos con la realidad, lujaa iskevä ”kolmeminuuttinen todellisuudessa”, jonka melkein olisi voinut säveltää Bartok tai Stravinsky. Sekin osoittaa, ettei Piazzolla ollut vain edellä aikaansa vaan ajaton.
Fanfare Ciocarlia: Gili Garabdi
Romanialaisen romaniorkesterin levynkannessa ilmoitetaan ikään kuin alaotsikkona, että kyseessä ovat mustalaisvaskien muinaiset salaisuudet. Väite on yliampuva ja sellaisena hupaisasti albumin musiikilliseen henkeen hyvin istuva. Levy on nimittäin erittäin hauska. Lisäksi se on kiinnostava cocktail-luonteessaan: balkanilaisen pohjapoljennon päällä liihottelee vaikutteita ja lainoja niin jazzista kuin arabimusiikistakin, ja välillä mielessä välähtävät jopa saksalaiset humppaorkesterit. Tempo on enimmäkseen hyppivän nopea ja vaskipuhaltimien sävelkuviointi huoletonta virtuoosiluokkaa. Soiton vetävyys pitää hengissä niitäkin kappaleita, joiden huumoriviritys ei välttämättä muuten kestäisi useampia kuuntelukertoja – kuten albumin aloittavaa James Bond -teemaa, joka kyllä ensikuulemalla riemastuttaa, mutta jo toisella aika lailla vähemmän.
The Rough Guide To Zydeco
Louisianan kreolien zydeco on tanssimusiikkia jos mikä. Raivokkaasti repiviä haitareita ajaa eteenpäin alun perin pyykkilaudalla vatkattu, polkkamaisesti nykivä rytmi, ja karheat äänet karjuvat ilonpitoon kutsuen. Zydecossa ranskalaisuus sulautuu afroamerikkalaisuuteen, ja vanhempaa suomalaista tanssimusiikkia tuntevalle sekoitus voi olla oudon tutun kuuloinen, joskin rajumpi. Tämän zydecoa melko laajalti esittelevän kokoelman aloitus kylläkin lupaa vielä rotevampaa menoa kuin lopulta saadaan: Beau Jocque versioi John Lee Hookerin Boogie Chillunia niin väkevästi, ettei häpeä alkuperäisen rinnalla. Loppulevy on kuitenkin lähinnä hilpeän tasarytmistä tanssahtelua r&b-makeutuksin.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2005