JANNE ORAN KOTIALBUMI
Janne Ora on käynyt Afrikassa kahdesti: Senegalissa sekä Ghanassa ja Burkina Fasossa.
Mies matkaa afrikkaan. Se on jo nähty.
Mies matkaa Afrikkaan työn, mutta ennen kaikkea rakkauden vuoksi. Perustavaraa.
Kehitysyhteistyön ammattilainen matkaa Senegaliin ja hänen aistinsa kertovat nykytodellisuudesta luonnon kauneuden ja rakkauden, mutta myös epätasa-arvon, korruption ja ihmisen heikkouden. Hmm, kiinnostavaa?
”Tämä on ennen kaikkea fiktiivinen romaani”, kirjailija Janne Ora korostaa, vaikka myöntää, että teoksella on vahva side miehen omiin Afrikan-matkoihin. Hän on kirjoittanut esikoisteokseensa Rajamailla sen, minkä on itse kokenut ja nähnyt todeksi.
Ora on matkannut Afrikkaan kahdesti, 1997 Senegaliin ja 2001 Ghanaan sekä Burkina Fasoon. Lisäksi hän keskittyy kehitysaiheisiin toimittajan työssään Suomessa.
Suomalaisen kaunokirjallisuuden aihemaailmaan eivät kehitysmaat ole aiemmin juuri kuuluneet. On satunnaisia lähetystarinoita tai matkapäiväkirjan tyylisiä teoksia. Ja sitten Suomeen tulleiden “vieraiden” eli kulttuuristen sillanrakentajien tarinoita.
Vuonna 2008 on kuitenkin ilmestynyt poikkeuksellisen monta romaania, joissa toiseus kohdataan uusin tavoin: fiktiivinen suomalainen matkaa kehitysmaahan.
Afrikka identiteetin peilinä
”Kai se on tätä globalisaatiota. Kun Thaimaa on uusi Kanaria ja Afrikkaankin tehdään pakettimatkoja, niin paikkoja koskevat kirjatkin vaikuttavat kiinnostavammilta”, pohtii Esa Salminen, jonka Sambiaan sijoittuva esikoisromaani Köyhyyden ammattilainen ilmestyi viime keväänä.
Kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikkö Hannu Harju Tammesta arvioi, että kehitysmaihin sijoittuvat romaanit ovat kommentteja globalisaatioon ja kulttuurien välisiin törmäyksiin.
”Oletamme maailman tulleen kyläksi, kun kuvat ja informaatio virtaavat sekunneissa maailman toiselle puolelle. Todellisuudessa suomalaiset ovat asenteissaan ja perinteissään paljolti pohjoiseurooppalaisia, joiden kulttuurinen erilaisuus ja oma perinne nousevat esiin, kun henkilöt jalkautuvat toiselle mantereelle.”
Tammen kustantama Rajamailla-romaani kertoo pintatasolla Suomen ja Senegalin välisestä yhteistyöhankkeesta ja on tavallaan siirtomaavallan jälkeisen aikakauden tilintekoa, mutta muuttuu päähenkilön matkaksi itseensä ja omiin uskomuksiinsa, Harju lisää.
”Afrikka on suomalaisessa kirjallisuudessa paitsi konkreettinen maanosa täynnä lukuisia kulttuureja, rotuja ja uskontoja, myös mytologisoitu ympäristö suomalaisen päähenkilön identiteetin käsittelyyn.”
Fiktion avulla lähelle?
Janne Ora korostaa, että hänelle Rajamailla-teos ei ole ensisijaisesti kirja Afrikasta. Se on kertomus, jossa olennaisinta on ajatus illuusioon ja unelmaan takertumisesta.
Tarina voisi tapahtua millä tahansa muullakin mantereella. Tosin köyhien ja rikkaiden vastakkaisasettelu siinä on oltava, Ora lisää.
Oran ajatuksissa oli ensin luoda romaaniin valtio, jota ei ole olemassa. Sinne hän olisi sijoittanut itselleen olennaisia arvoja ja yhteiskunnallisia teemoja. ”Kevyesti kiristettyä realismia”, kuten mies itse kertoo.
Rajamailla-teoksessa päähenkilö Eero Saari kuitenkin seikkailee muun muassa Senegalissa ja Ghanassa, siis fiktiivisessä Senegalissa ja Ghanassa.
”Toki olen proosaakin kirjoittaessani miettinyt vastuuta todellisuudesta, jonka luon. Halusin välttää mustavalkoista ’Afrikka hyvä, Eurooppa paha’ -asetelmaa ja perehtyä syvemmin todellisuuteen.”
Oran mukaan luotu todellisuuskuva on kirjoittajan valinta. Ora itse keskittyy romaanissaan esimerkiksi suomalaisten ja senegalilaisten ajatusmaailmojen eroon ja siihen, voivatko eri mantereiden ajattelutavat kohdata. Fiktion keinoin on kerrottavissa suuria ja pieniä esimerkkejä, konkreettisesti.
Kepan kenttätiedottajana Mosambikissa työskentelevä Salminen on saanut Köyhyyden ammattilaisesta kiitosta juuri osuvasta kuvailusta. Sekä ulkomailla asuneet että sellaista elämää tuntemattomat ovat kiitelleet, kuinka kirja ”tuo Sambian kouriintuntuvan lähelle”.
Salmisen tarkoitus olikin kirjoittaa ”niin kiusallisen rehellisesti, että sen on pakko maistua todelta”.
Unelma: Afrikkaa afrikkalaisen kynästä
Se, että kotimainen kaunokirjallisuus ja tekijät ottavat esimerkiksi Afrikan kartalleen, on suuri harppaus – tai vasta pientä piiperrystä.
Esa Salminen korostaa, miten surullista on, että suurin osa Afrikkaa käsittelevistä kirjoista on ulkomaalaisten kirjoittamia. Mantereen oma ääni ei kuulu.
”Ratsastanko kuitenkin eksotiikalla, yritän dramatisoida ja myydä tätä todellisuutta ympärilläni – ja millä oikeudella? Mutta toisaalta minullakin on oikeus tarkkailla maailmaa, jossa olen, ja yrittää ilmaista siitä jotain kirjallisesti, jos niin tahdon”, Salminen pohtii.
Toisaalta Salminen muistuttaa, millaisen yksipuolisen, takapajuisen ja ennakkoluuloisen Afrikka-kuvan tiedonvälitys antaa. Jos siis mantereen omat äänet eivät vielä kirjoissa kuulukaan, niin hyvä että edes moninaisemmat.
”Tunnen jonkinlaista vastuuta tuoda sävyjä Afrikka-kuvaan – ja vähintäänkin olla toistelematta kliseitä.”
Fiktion vastuu kehitysmaakuvasta
Kaunokirjallinen romaani on fiktiota, kerrottu tarina, luotu todellisuus. Onko siis mitään järkeä puhua vastuusta ja fiktiosta samassa lauseessa?
Ääripäässä voimme ajatella, että on lukijan oma moka, jos hän luo mieli- tai todellisuuskuvia fiktion perusteella. Toisaalta jokainen meistä tekee niin – sitä vinhemmin, mitä kauemmas omasta todellisuudesta matkaamme.
Jos kirjailija kertoo Helsingin tietystä kaupunginosasta ja kadunkulmasta, luon mielikuvani yhteydessä johonkin, josta tiedän. Siihen on helpompi suhtautua. Kehitysmaakuvauksessa tilanne on toinen. Koska en tiedä, luotan enemmän kertojaan, varsinkin jos romaani, sen aika ja tapahtumaympäristö vaikuttavat suhteellisen realistisilta.
Hyvin ja rehellisesti kirjoitetun romaanin avulla voi oppia maailmasta, vaikka tiedostaa, että kyseessä on fiktiivinen teos. Varmasti moni koululainen tarttuu Afrikka-aiheiseen, hyvin kirjoitettuun proosaan hanakammin kuin tietokirjallisuuteen. Hän saattaa oppia vieraan maan tai mantereen sävyistä, kulttuurista, mielenpainuvista kohtaamisista jotain numeroita tai muuta tietoa syvempää.
Esa Salmisen Köyhyyden ammattilainen on otettu mukaan Suomen kirjasäätiön ”Kirja koulussa” -kampanjaan, jossa lukiolaiset tutustuvat maailmaan matkakirjallisuuden avulla. Köyhyyden ammattilaisen lukiolaislukijoita on kehotettu pohtimaan, mitä pelkkä tietokirjallisuus voi opettaa muista maista – ja mitä jää kertomatta.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008