ESA SALMINEN
Oliver Mtukudzin musiikki on poliittista, vaikkei hän sitä itse myönnä.

”Tämä mies on jostain toisesta maailmasta”, nuori zimbabwelaismies sanoo ja melkein itkee. ”Tavallisesti me istumme vain kotona, sillä töitä ei ole. Mutta tämä on ihanaa.”

Oliver ”Tuku” Mtukudzi, Zimbabwen toiseksi tunnetuin muusikko, on juuri täyttänyt 56 vuotta ja tarjoilee kotikaupunkinsa Nortonin asukkaille ilmaisen ulkoilmakonsertin. Monet ovat käyttäneet kallisarvoiset bensiinikuponkinsa ajaakseen Nortoniin puolen tunnin matkan pääkaupungista Hararesta.

Kahden vuoden takaisen Suomen-vierailunsa aikaan Tuku sanoi Kumppanin haastattelussa, ettei ole halunnut lähteä kriisien riivaamasta kotimaastaan, sillä siellä hän voi auttaa maan taloutta ja tuoda ihmisille iloa. Maan syöksykierre jatkuu, mutta muusikon kanta on ja pysyy.

”Minusta taiteilijan tehtävä on antaa toivoa, inspiroida, kasvattaa ja viihdyttää. Monet ovat nykyään hyvin toivottomia”, Mtukudzi summaa.

Toivottomuuden suurin syy lienee Zimbabwen taloudellinen ja poliittinen kriisi, joka on kestänyt jo vuosikymmenen. Lähes kaikesta on pula: sähköstä, vedestä, käteisestä, ruoasta ja ennen kaikkea sananvapaudesta. Ainoa, mitä tuntuu riittävän, on poliitikkojen uho.

Uho myös ajoi Mtukudzin vanhan bändikaverin Thomas Mapfumon – sen tunnetuimman zimbabwelaisen muusikon – maanpakoon kymmenisen vuotta sitten. Mapfumo arvosteli kotimaansa itsevaltaista presidenttiä Robert Mugabea ja joutui pakenemaan Yhdysvaltoihin 1990-luvun lopulla.

Mtukudzi ei kuitenkaan aio pois. Zimbabween ja Nortonin pikkukaupunkiin häntä vetää vastuun lisäksi myös jokin muu.

”Tämä on koti. Olen syntynyt täällä, ja on minun ylpeyteni, että saan pitää Zimbabwesta. Minulla on oikeus tuntea tämä maa ja olla täällä onnellinen.”

Paperikaupasta kitaravirtuoosiksi

Oliver Mtukudzi aloitti ammattimuusikon uransa 1970-luvun lopulla. Kun maasta vuonna 1980 tuli virallisesti Zimbabwe, Mtukudzi julkaisi albumin Africa ja nousi kertaheitolla nuoren maan viralliseksi ääneksi.

Kitaraa Mtukudzi oli opetellut soittamaan teini-iässä ollessaan töissä paperikaupassa.

”Ostin sieltä kirjan, jossa kehuttiin, kuinka helppoa kitaransoitto oli. Siinä opetettiin vain kolme ensimmäistä sointua, G, C ja D. Kun opin G:n ja D:n, aloin säveltää. Sitten opettelin sointuja levyiltä ja aloin käyttää niitä tietämättä niiden nimiä. Ensimmäisessä kitarassani oli kiero kaula, ja jouduin piilottamaan sen naapuriin, sillä en uskaltanut viedä sitä kotiin”, Mtukudzi kertoo.

Isä-Mtukudzi vastusti poikansa musiikkiuraa henkeen ja vereen. Hän itse oli muusikko ja tiesi, kuinka vaikeaa soittamalla oli elättää itsensä.

Poika kuitenkin piti päänsä ja on nyt 30 vuoden ajan laulanut zimbabwelaisille arkisista aiheista, kuten köyhyydestä ja aidsista. Lehtijutuissa Mtukudzin lauluista kaivetaan aina myös poliittisia viestejä, eikä tämäkään juttu ole poikkeus. Tuku itse kieltää musiikkinsa poliittiset merkitykset. Miehen musiikista väitöskirjaa tekevän Jennifer Kykerin mukaan kyseessä on kuin onkin politiikka – vaikkei ihan perinteinen.

”Oliver laulaa itsen politiikasta, jolle Zimbabwessa on huutava tarve”, yhdysvaltalainen Kyker selittää Hararessa.

Sloganien ja ihmisten politiikkaa

Itsen politiikalla Kyker tarkoittaa politiikkaa, jossa on kyse oikeista ihmisistä ja asioista, ei vain tyhjistä iskulauseista.

”Nyt tarvittaisiin esimerkiksi hiviä, sukupuolirooleja ja uskontoja koskevia poliittisia päätöksiä ja toimia. Poliittiset päättäjät eivät keskity näihin, sillä he tuijottavat vain iskulauseita”, Kyker toteaa.

Myös Mtukudzi sanoo laulavansa ihmisistä ja näiden välisistä suhteista: siitä, että pitäisi tehdä toisille niin kuin toivoisi itselleen tehtävän ja että pitäisi yrittää olla inhimillinen. Mutta itsen politiikka ulottuu myös julkiseen, päättäjien politiikkaan. Mtukudzin runollisissa teksteissä on monta tasoa.

Esimerkiksi Bvuma-hitissään Mtukudzi laulaa vanhasta isoisästä, jonka tulisi jo jäädä lepäämään ja antaa estradi nuoremmille.

”Jos Mtukudzilta kysyy, kertooko Bvuma Mugabesta, hän sanoo ei. Mutta laulu jättää tilaa poliittisille tulkinnoille, ja hän hyväksyy senkin”, Kyker selittää.

”Jos hän alkaisi puhua iskulauseilla ja nimetä puolueita, laulujen poliittinen voima katoaisi. Tällä tavalla hän pakottaa kuulijan tulkitsemaan ja saa heidät ajattelemaan poliittisia asioita. Siksi laulut ovat poliittisesti tehokkaampia tällaisina, kuin jos ne olisivat poliittisia pinnaltaan.”

Lauluihin piilotetuilla viesteillä oli suuri merkitys myös Zimbabwen itsenäisyystaisteluissa 1970-luvulla. Mtukudzin lauluista on kuitenkin vasta jälkeenpäin löydetty selviä sotahuutoja.

”Nyt Mtukudzi on palannut piilotettuihin viesteihin, sillä niiden tarve on tullut takaisin”, Kyker sanoo. ”Nykytilanteessa on paljon samaa kuin ajassa ennen itsenäisyyttä.”

Mtukudzi itse katsoo kuitenkin jo tulevaisuuteen, ainakin jos miehen pian julkaistavasta Dairai-levystä voi jotain päätellä.

Levyn avausraita Chikara kertoo pinnalta katsottuna siitä, kuinka kylän läpi jäljitetään vaarallista petoeläintä. Kappaleen tekstin voi Kykerin mukaan kuitenkin tulkita kahdella tavalla: joko niin, että ihminen on sellainen, millaiseksi hänen histo-riansa – jälkensä – hänet tekee, tai sitten kappaleessa lauletaan eräälle johtajalle, että ”sinun perintösi tälle maalle on petoeläimen perintö”.

Kansakunnan paras kaveri

Suojanaan valtaapitävien katseilta kansakunnan virallisella runonlaulajalla on paitsi koko kansan suosio myös muutama vanha instituutio.

Ensinnäkin Mtukudzi kuuluu Zimbabwen shona-heimoon. Sen yhteisöissä on perinteisesti ollut paikka runonlaulajalle, joka saa lauluissaan tehdä pilkkaa vallanpitäjistä. Tähän tilaan Mtukudzi on nyky-Zimbabwessa soljahtanut.

Kyker muistaa, kuinka valtapuolue Zanu-PF:n ministerit ovat aikoinaan tanssineet Mtukudzin seurassa lavalla Bvuma-hitin mukana – jonka useimmat tulkitsevat Mugaben pilkkalauluksi.

Toisaalta Mtukudzia on myös pidetty Zimbabwen neuvonantajana, sawinana. Sawina sanoo totuuden silloin, kun muut ovat hiljaa, ja voi kannustaa ihmisiä myös toimimaan oikein.

”Artistin rooli on olla kansakunnan sawina”, Mtukudzi myöntää. ”Ihmisten mieliin on istutettu paljon ajatuksia, jotka ovat saaneet heidät unohtamaan maalaisjärjen ja käymään toistensa kimppuun. Eivät ihmiset oikeasti halua vihata toisiaan, ja siitä minun pitää muistuttaa heitä.”

Painava passi

Poliisin valkoiseen käsineeseen verhottu käsi käskee pysähtymään. Miehen tuima ilme ei tiedä hyvää, sillä nyt ollaan Zimbabwessa, missä poliisi on yleensä heikomman sijaan vahvemman puolella.

”Haluan nähdä tuon kassin sisällön”, mies sanoo.

Tiedämme tutkija Jennifer Kykerin kanssa, että asiat voisivat olla paremminkin. Autosta löytyisi pienellä etsimisellä nauhureita, kameroita ja muistivihkoja – eikä ulkomaisilla toimittajilla pitäisi olla Zimbabween mitään asiaa. Mukanamme ei myöskään ole ajokortteja, passeja tai muitakaan papereita.

Paitsi yksi.

”Ystävä, meillä on hieman kiire”, Kyker selittää poliisille sujuvalla shonalla. Hän on tullut Zimbabween Yhdysvalloista ensimmäistä kertaa viisitoistavuotiaana.

”Meidän pitää viedä Oliver Mtukudzin passi Australian suurlähetystöön ennen kuin se sulkeutuu, sillä Tuku on lähdössä pian kiertueelle.”

Poliisi yllättyy, ottaa passin ja lehteilee sitä hetken. Ilme kirkastuu.

”Wau, ihan oikeasti Tukun passi”, hän sanoo sitten, ja ylpeä hymy leviää kohti korvia.

”Oikein hyvää matkaa.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008