Artikkelikuva
Närpiöläinen kirppis på svenska

Matkalla Perus-Suomessa

Matka läpi Perus-suomen tarkoittaa noin kuuttasataa kilometriä pusikoiden reunustamaa pikitietä.

Matkani Perus-Suomen halki käynnistyy länsirannikon Närpiöstä. Helteisenä iltapäivänä kaupunki näyttää uneliaalta. Torin ainoalla kauppiaalla on pari asiakasta, kunnan infokopin hämärässä Cecilia Grönvik surffaa internetissä ja myy työkseen lippuja kesäteatteriin. Paitsi ettei myy enää, koska näytökset on jo aikaa sitten loppuunmyyty.

Illalla Närpiön pääraitin valtaavat autot, joiden bassokaiuttimen yksitoikkoinen jumputus kantaa läpi taajaman. Muiden kylien ja pikkukaupunkien kortteliralleista närpiöläinen poikkeaa siinä, että persoonallisten karvanoppakärryjen sijaan raitilla lipuvat autot ovat uusia ja siistejä. Toinen erikoisuus on närpiöläisautoilijoiden kohteliaisuus. Pelkkä kadunkulmassa seisoskelu riittää pysäyttämään autoliikenteen.

Närpiön ainoassa hotellissa työskentelevä Mia Lundgren on asunut kaupungissa muutaman vuoden ja viihtyy hyvin. Toisin kuin yli 90 prosenttia närpiöläisistä, Lundberg puhuu äidinkielenään suomea. Ennakko-odotuksista poiketen suomen kielellä pärjää Närpiössä vallan mainiosti. Se on hyvä, sillä perinteisestä ruotsin kielen taidosta ei täällä juuri ole hyötyä. Närpiön murre kun muistuttaa suomenruotsia hieman samalla tavalla kuin viron kieli suomea.

”Talvella seurataan jääkiekkoa. Kesän huipputapahtuma on tomaattifestivaali”, Lundgren kertoo. Mistään Espanjan Bunolin kaltaisesta mäiskeriehasta Närpiön tomaattijuhlissa ei ole kyse. ”Sellaiset tavalliset markkinat ne on, mutta väkeä tulee ulkomailta saakka.”

Närpiö elää tomaateista, joiden kasvatus työllistää lähinnä maahanmuuttajia. Närpiön noin 7000 asukkaasta heitä on joka kymmenes. Suurimman ryhmän muodostavat alun perin pakolaisina maahan tulleet bosnialaiset.

Täällä perussuomalaiset eivät juhlineet. RKP:ta äänesti 84,1 prosenttia närpiöläisistä. Silti täälläkin maahanmuuttajilla onomat asuma-alueensa ja harrastuksensa.

”Tappelu siitä tulee, jos bosnialaiset tulevat paikallisten kanssa samaan aikaan baariin. Bosnialaisilla onkin hotellin ravintolassa omat illanviettonsa ja oma artistinsa”, Mia Lundgren toteaa.

Pizzeria-kebab -ravintolaa pääkadun varrella pitävä Bayram Akgül on kotoisin Turkin Alanyasta ja sanoo olevansa Närpiön ainoa turkkilainen.

”Nimeni on Bayram Akgül, mutta täällä Närpiössä olen vain se pizzerian kaveri.”

Suomi ei Akgülilta suju, mutta ruotsi kyllä. Hän muutti Närpiöön pari vuotta sitten Ruotsista, ystävänsä houkuttelemana. Ystävä lähti, ja Akgülista tuli närpiöläinen yrittäjä.

”Sen jälkeen olen vain tehnyt työtä. Vapaina hetkinä roikun internetissä. Yksinäistä elämä täällä on, ihmisillä ei ole aikaa puhua, he vain syövät ja häipyvät.”

Pohjanmaa

Närpiöstä matka jatkuu suomenkieliselle Pohjanmaalle, joka on maineensa veroinen. Laakeaa maisemaa, leveitä traktoreita ja omanarvontuntoisia ihmisiä.

Matkan aikana piipahtelen kirjastoissa, joista olen tottunut sekä etsimään että löytämään apua ja tietoa. Alavudella kirjastovirkailija tylyttää lukutottumuksia kyselevän turistin hiljaiseksi. ”Samoja kirjoja meillä luetaan kuin muuallakin.”

Maahanmuuttajiakin Alavudella asuu; reilusta 9000 asukkaasta 60 on muuttanut kaupunkiin ulkomailta työn tai puolison perässä. Tulijat edustavat peräti 22 eri kansallisuutta.

”Koulutusta maahanmuuttokysymyksistä on tulossa, mutta hyvin on toimeen tultu tähänkin saakka”, kuuluu samaisen virkailijan itsetietoinen analyysi.

Peräseinäjoella samassa talossa 36 vuotta toiminut Farkkutuote antaa enemmän kuin nimi lupaa. ”Farkuilla on lähdetty ja tässä on lopputulos. Asiakkaat sanoo, että etkö sä vois hommatta semmosta ja semmosta”, kauppias kertoo käsittämättömän laajan ja eksentrisen valikoimansa kehityksestä.

Yrittäjähenkisen Pohjanmaan hektisesti hakkaava sydän löytyy Töysän Tuurista. Vaikka Keskisen Kyläkauppa on maineeltaan tuttu, sen mittasuhteet ällistyttävät. Eniten hämmentää kuitenkin kauppiaan oma kotikartano. Sen pihalla suihkulähteet solisevat, marmoriset yksisarviset ja enkelit törröttävät valmiiksi rakennettujen raunioiden kupeessa.

Kyläkaupan parkkipaikalla pyörii täysi sirkus. Ostelusta hullaantuneet ihmiset lykkivät täyteen ahdettuja ostoskärryjään, lapset itkevät väsymystään, ja kaiken yllä pörisee viidellä kympillä yleisölennätyksiä tarjoava helikopteri.

Suomen suosituimpiin kuuluva matkailukohde on paikka, josta on päästävä pois niin nopeasti kuin mahdollista.

Keski-Suomi

Ei ole epäilystäkään siitä, kuka on Saarijärven suuri poika. TV:stä tuttu tohtori Tapani Kiminkinen juontaa iltaista toritapahtumaa isännän ottein. Rollaattorien määrästä päätellen Kiminkisellä ei tule olemaan asiakkaista puutetta tulevanakaan talvena.

Tapahtuma huipentuu tanssiin, jonka esittävät mustiin vaatteisiin ja itämaisen tanssin harrastajien helyihin pukeutuneet naiset. Viimeinen kappale on omistettu itselleen Kiminkiselle: ”Ei Tarmo Mannikaan saanut tuollaista mainetta, koko kansa rakastaa Kiminkisen Tapsaa”, laulavat Takapihan pojat, ja naisten tanssi on täynnä helliä eleitä.

Yöpaikkaa Saarijärveltä ei löydy, joten on jatkettava matkaa.

Äänekosken illassa pyörii kortteliralli. Puistossa myydään markkinarihkamaa ja kaduilla velloo kiitettävä määrä väkeä. Keitele-Jazz houkuttelee paikalle muitakin kuin jazz-diggareita. Lähes jokainen vastaantulija on pukeutunut mustaan, kuka mitäkin hevibändiä markkinoivaan paitaan. 

Vilkkaalta vaikuttavasta iltaelämästä huolimatta ainoa avoin ruokapaikka on pizzeria, jonka omistaja, totta kai, on maahanmuuttaja. Kaupungin noin

20 000 asukkaasta heitä on 230, suurin osa avioliiton kautta tulleita venäläisiä. Pakolaisena tulleita Äänekoskella ei asu ainuttakaan.

Aamulla hotellin vastaanottovirkailija toteaa, että mielikuva Äänekoskesta mustapaitaisten miesten ja naisten kaupunkina on sekä todenmukainen että tavoiteltava.

Äänekosken äärilaidalta löytyy pieni Sumiainen, aikoinaan poikamiespankistaan tunnettu kylä. Hiljaisella raitilla ei näy ketään, mutta kehy-kauppa Toinin tori houkuttelee pysähtymään.

Kontrasti Keskisen kyläkaupan ja Toinin torin välillä on räikeä. Arja ja Heikki Huikarin myymien tavaroiden tuotto menee Tansaniaan, orpolasten kouluun. ”Katso, tämäkin jalkansa menettänyt poika on päässyt opiskelemaan”, Heikki Huikari sanoo ja näyttää valokuvaa iloisesta lapsiryhmästä. 

Konneveden galleria-kahvila Kävyssä infopisteen hoitaja Iina Virtanen opastaa, myy kahvia ja paikallisten taiteilijoiden ja käsityöläisten tuotteita. Syystä tai toisesta kuntaan on kertynyt paljon luovia ihmisiä.

Maahanmuuttajia Konnevedellä asuu 14, eli puolisen prosenttia kylän väestä on syntynyt Suomen rajojen ulkopuolella. Virtasen mielestä enemmänkin mahtuisi.

”Olen asunut Ruotsissa, Örebrossa, ja siellä samassa talossa asui ihmisiä vaikka kuinka monesta maasta. Enemmän saisi asua täälläkin, virkistäisi kylän elämää.”

Savo

Suonenjoen suuresta pojasta Kari Tapiosta on jäljellä vain musiikki ja muistomerkki, jossa siinäkin on kuulemma kirjoitusvirhe. Faneja se ei haittaa, moni haluaa ikuistaa itsensä laulajan muistokiven äärellä. Kuvausjärjestelyt noudattavat vissiä koreografiaa: kuvattava ottaa kasvoilleen murheellisen ilmeen ja painaa päänsä apeaan asentoon, kuvaaja näppää kuvan ja sitten onkin jo kiire pois.

”No mansikat ja nyt sitten uutena on tämä Kari Tapion muistomerkki”, vastaavat Anne Vehviläinen ja Jari Kivimäki Suonenjoen tyypillisiä piirteitä kyselevälle.

Suonenjoelle mansikat ovat sitä, mitä tomaatit Närpiölle. Mansikat tuovat elannon myös suurelle joukolle kausityöläisiä, jotka tulevat enimmäkseen Virosta ja Venäjältä. Yhä harvempi suomalaisnuori viettää heinäkuunsa kykkimällä mansikkapellolla. Vakituisesti 7600 asukkaan Suonenjoella asuu maahanmuuttajia 107, heistä kymmenkunta alaikäisenä maahan tulleiden lasten perheryhmäkodissa.

Heinävedellä Valamon luostari hohtaa maisemassa valkoisena kuin kyläkauppa Tuurissa. Yhteistä niille on myös ilmapiiri – molemmissa kietoutuvat yhteen palvonta ja markkinointi. Toisin kuin Tuurissa, Valamossa tunnelma on kuitenkin kansainvälinen, venäjää kuulee siinä kuin suomeakin.

Luostarin hautausmaalla tunnelma on harras. Venäläisnainen on peittänyt hiuksensa huivilla. Kalmiston väripilkku on Pentti Saarikosken hauta, josta on kehittynyt uhrialttari. Uhrilahjaksi ihmiset ovat jättäneet kymmeniä kyniä.

Pohjois-Karjala

Pohjanmaan lakeuksia seurasivat Keski-Suomen järvet ja mäkiset, mutkaiset tiet. Itää kohden kulkiessa maisema muuttuu, ja vaikka puiden latvat kurottuvat korkealle, pohjoiskarjalainen maisema muistuttaa karuudessaan Lappia.

Ilomantsin kirjasto on reissun viimeinen. Ystävälliset virkailijat Pirjo ja Irma myyvät Robert Crumbin keräilyalbumin 60 sentillä ja kehuvat kotikuntaansa – luonto on lähellä, elämänrytmi rauhallinen ja palvelutkin toimivat ainakin toistaiseksi.

Susirajan takana on kaikkinensa hyvä elää. Erityisen kiitoksen saa Ilomantsin kulttuurin monitoimija Lauri Jänis, joka tekee teatteria kaikenikäisten kanssa.

”Hän ohjaa kaikenikäisten näytelmäkerhoja ja tekee niin hyvää työtä, että saisi kuntakin sitä jotenkin ottaa huomioon.”

Ulkomailta Ilomantsiin on muuttanut muutama kymmenen ihmistä. Enimmäkseen venäläisiä, mutta myös Aasiasta avioliiton myötä tulleita maahanmuuttajia. Ja tietenkin kyläläisten pizzat leipova Mendi. Pakolaisia tai turvapaikanhakijoita ei täälläkään ole.

Kirjasto panostaa maahanmuuttajien viihtyvyyteen.

”Meillä on hyvä valikoima venäjänkielisiä kirjoja. Sehän on ihan elinehto, että ulkomailla asuessaan ihminen voi lukea oman kielistä kirjallisuutta.”

Perus-Suomeen maahanmuuttajat ovat tulleet rakkauden ajamina tai töitä tekemään.Turvapaikanhakijoita tai pakolaisia on nähty lähinnä ”maahanmuuttokriitikoiden” luomissa mielikuvissa, joissa kylätiet täyttyvät joutilaista tummaihoisista miehistä. Pelottelu on purrut, sillä Närpiötä lukuun ottamatta joka kylässä perussuomalaiset keräsivät eduskuntavaaleissa parikymmenen prosentin äänisaaliin.

Muutakin yhteistä Suomi-neidon leveille lanteille sijoittuneissa taajamissa on. Bassoa pumppaavat autot ja maisemaa hallitsevat ABC-huoltoasemien tornit. Kirjastot, joissa vierailijaa lähes aina kohdellaan kuin ystävää. Ja vielä sekin, että iltaisin ruokaa saa vain maahanmuuttajien omistamista pizzerioista.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!