Ethio-jazzin, etiopialaisten kansansävelmien ja amerikkalaisen jazzin yhdistelmän 1960-luvun loppupuolella keksinyt Mulatu Astatke (s. 1943) on yhä ilahduttavan luomisvoimainen muusikko ja orkesterinjohtaja. Syyskuun alussa ilmestynyt uusi albumi jatkaa samalla polulla, jolla Astatke on ollut perusoivalluksestaan lähtien, mutta jolla hän on myös edennyt. Hänen suurena missionaan on jalostaa ja rikastaa etiopialaista musiikkia tuomalla siihen aineksia toisista kulttuureista. 1960-luvun ja tämän hetken Astatken erottaa toisistaan muun muassa siitä, että vaikutteet löytyvät aiempaa enemmän muusikon kotimantereelta. Ne kuuluvat jo orkesterin instrumentaatiossa, jossa jazzille tavanomaisten saksofonien, trumpettien, rumpujen, basson, pianon ja kitaran rinnalla soivat washint-huilu, etiopialaisista perinnesoittimista ehkä etiopialaisin eli krar-harppu, yksikielinen masinko-viulu ja varsinkin malilaiselle musiikille luonteenomainen kora-harppu. Yhden laulun vieraileva laulusolistikin tulee Malista, säteilevä Fatoumata Diawara. Ikään kuin vahvemman etnisyyden vastapainona joissain kohdin lähestytään eurooppalaistyylistä konserttimusiikkia. Astatke itse soittaa vibrafonia, pianoa ja muita kosketinsoittimia, mutta vaikka onkin orkesterinjohtaja, muusikkona hän ei erottaudu rivistä. Vanhan, Jarmuschin Broken Flowers -elokuvasta monelle tutun Yèkèrmo Sèw’n veroista”hittiä” ei kannata odottaa, mutta hienoja hetkiä silti riittää.