Artikkelikuva

Perunateatterin naisroolit

"Punavihreä kuplani puhkeaa tässä machojen maailmassa, jossa pehmeät arvoni ja luomu­intoiluni aiheuttavat suoranaista vihaa."

Tieni on johtanut minut Tampereelle työvoimapoliittiseen ravintola-alan koulutukseen. Täällä maahanmuuttajien kotouttamispalvelut ja suomalaisen työttömän koulutuspalvelut on nivottu siistiin pakettiin.

Vetäydyn maahanmuuttajanaisten kanssa kylmäköksi kuorimaan vihanneksia. Koen suurta eksistentialistista kriisiä, koska alan käytännöt tai opetussisällöt eivät tuekaan yksilöllisyyttäni.

Seuralaiseni sen sijaan ovat täällä keittiön nurkassa, koska kouluttajat haluavat heidät pois tieltä. Jos he vaativat oikeuksiaan vajavaisella kielitaidollaan, nujertaa joku luokan kokkimiehistä heidät tyrmistyttävillä terroristivitseillä.

Punavihreä kuplani puhkeaa tässä machojen maailmassa, jossa pehmeät arvoni ja luomu­intoiluni aiheuttavat suoranaista vihaa.

Kurssilla havahdun siihen, kuinka suurella rakkaudella ja hartaudella olen asuttanut länsimaisen individualistin lokeroani. Olen poiminut sinne haluamani elementit ja napsauttanut sen jälkeen lokeroni tiukasti kiinni.

Ajatus siitä, että työpajalaiset ja tutkinto-opiskelijat työskentelevät yhdessä, on periaatteessa kaunis. Työelämässä on tultava toimeen monenlaisten ja monentasoisten tekijöiden kanssa. Aikuisten paimentaminen ja asennekasvattaminen on kuitenkin vaikeaa.

Maahanmuuttajakoulutuksissa riittävän kielitaidon hankkineille tarjotaan mahdollisuutta osallistua työpajatoimintaan. Työpajoissa maahanmuuttajat pääsevät kokeilemaan soveltuvuuttaan haluamalleen alalle käytännönläheisissä työtehtävissä.

Afgaaninainen lähestyy minua opetellun kuuloisella fraasilla: Mitä harrastat? Hän itse harrastaa selkokirjojen lukemista ja veljensä luona vierailua. Perunateatterissa puhumme turvallisista asioista ja siivoamme työpäivän jälkeisiä sotkuja, kun muut lintsaavat tupakkapaikalla.

Keittiövaatteet ovat univormu, joka peittää arkiroolimme. Kun kuljen poikaystäväni kanssa humalassa minihameessa ja törmään luokkatoveriini, minua hävettää. Siitäkin huolimatta, että olen kuolemanvakava itsemääräämisoikeuden kannattaja. Tunnen pettäväni kielimuurin ylittäneen sisarellisen ystävyyden.

Kokkitakkini onkin ollut vain valepuku, jonka avulla olen soluttautunut naistenväliseen lohtuyhteisöön. Tunnen olevani heidän silmissään säädytön ja koen leikkaavani kulttuuriemme välistä rajapintaa ruosteisella sirkkelillä.

Opettaja riemuitsee, kun afgaaniystäväni saavat uuden kurssipaikan. He eivät ole enää meidän ”oikeiden suomalaisten” tiellä, vaan pyörimässä byrokratian seuraavassa rattaassa. Mietin lohtua, jonka näkymättömäksi tekeytyessäni sain heidän seurastaan. Minun toiseuden kokemukseni syntyvät omista valinnoistani.

Perunateatterin naiset ovat ajatuksissani, kun luen Ranskan huivikiellosta ja siitä, että keskustelu naisten pukeutumisesta tapahtuu miesten välillä. Koska tämänkaltaiset kysymykset ovat minulle tärkeämpiä kuin pihvin kypsyysaste, vaihdan alaa.

En usko, että järjestelmässä pompoteltaville ystävilleni tulee mahdollisuutta samaan.

Osa saavuttaa töitä ja tutkintoja, mutta joidenkin matka jatkuu vain seuraavan tukitoimenpiteen kohteeksi.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!