Artikkelikuva
Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake - afgaanipojan tarina. Suom. Sami Heino. Otava 2014.

Omistettu Afganistanille

Yhdeksän tornin linnake on sekä omaelämäkerrallinen että kirjallisuutena arvokas teos.

”Hyvät ja huonot ajat ovat samanlaisia, niin kuin elämän kevät ja syksy. Kumpikaan ei kestä ikuisesti.”

Lainaus on vanhan miehen suusta romaanin Yhdeksän tornin linnake alkupuolelta. Kun on sulkenut kirjan takakannen, ei tiedä mitä ajatella: Afganistanin ja siellä asuvien ihmisten taakka tuntuu kohtuuttomalta, ja silti ilmassa on kevään tuntua.

Qais Akbar Omarin romaani on uniikki, sillä se on sekä omaelämäkerrallinen että kirjallisuutena arvokas teos. Tämä ilahduttaa aikana, jolloin kirjallisella kentällä pulpahtelee merkittäviä dokumentaarisia puheenvuoroja vaietuista maista, kulttuureista ja konflikteista: usein kirjojen välittämän tiedon merkitys on selvä, mutta kirjalliset arvot eivät aivan vakuuta. Omar hallitsee myös kirjoittamisen.

Romaanin rakenne on lineaarinen ja näkökulma pojan. Tarina kulkee läpi kirjailijan elämän lapsuudesta varhaisaikuisuuteen. Samalla se kulkee läpi rauhan ajan, Afganistanin sisällissodan ja arjen talibanien järjettömyyksien alla. Omar joutuu jättämään kotinsa, hän elää maan sisäisenä pakolaisena, pelkää ja todistaa järjettömiä raakuuksia, näkee leikattuja päitä ja joukkoraiskauksia, Omaria syödään ja hän istuu vankilassa – lista on loputon. Mutta menetysten rinnalla Qais Akbar Omarin ja hänen perheensä elämässä on myös lämmintä vieraanvaraisuutta, yhdessä jaettuja aterioita, väliaikaisia koteja linnakkeessa ja buddhapatsaan silmässä sekä jaettu rakkaus afganistanilaiseen matonkudontaan. 

Yhdeksän tornin linnake on ennen kaikkea vuosikymmenten mittainen tarina selviytymisestä, perheen tärkeydestä ja aivan kaiken sattumanvaraisuudesta. Se tutustuttaa Afganistaniin, maan perinteisiin ja tavallisiin ihmisiin, jotka niin usein jäävät sotakuvaston varjoon.

Teksti pudottelee elämänviisauksia kuin pieniä timantteja. Ne ovat teräviä, universaaleja ja syöpyvät lukijan mieleen. Toisekseen Omarin teksti pudottelee verestävää raakuutta, afganistanilaisten kaunistelematonta arkea. Kuolema on usein vain muutaman sentin, sekunnin tai sanan päässä.

Tarina ei pääty romaanin viimeisillä sivuilla. Yhdysvaltalaiset koneet kyllä tulevat, pudottavat pomminsa ja ajavat talebanit vallasta. Saamme tietää että Omarin ja hänen perheenjäsentensä arki korjaantuu siedettävämmäksi: burkhat riisutaan, työt ja opinnot jatkuvat, joku muuttaa ulkomaille. Mutta hengähdys kestää vain hetken, vierasmaalaisia kiinnostaa enemmän oma politiikkansa kuin Afganistanin todellinen auttaminen.

Kirjailija itse ei ole muuttanut ulkomaille. Hän jatkaa elämäänsä Kabulissa, mattokauppiaana ja kirjailijana. Sellaista on välittäminen.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!