Nuori tyttö herää kukonlauluun Nepalin maaseudulla. Ensimmäiseksi hän huolehtii, että koko perhe saa aamiaista. Sen jälkeen tyttö siivoaa karjan karsinat. Hän kerää polttopuita, valmistaa lounaan. Iltapäivällä pihamaata lakaistessaan hän näkee, kun toiset lapset palaavat koulusta.
Tämä ei ole tytön oma koti eikä perhe: hän lakaisee vieraan talon pihaa. Talon omistaja on ostanut hänet kotiorjakseen.
Anita, 18, itki päivänä, jolloin hänet erotettiin perheestään. Saapuessaan omistajansa tilalle hän sai tehtäväkseen huolehtia kaikista talon töistä. Hän työskenteli orjana yhteensä viisi vuotta.
Nepalissa vuosisatoja vallinnut kamaiya-orjuus pakotti sadat tuhannet vähävaraiset perheet maa- ja velkaorjuuteen ylempien kastien ja rikkaampien taloihin. Vuonna 2000 Nepalin hallitus päätti lakkauttaa orjuuden. Yli 200 000 tuhatta orjaa vapautettiin.
Orjina sinnitelleet perheet vapautuivat, mutta samalla jatkoivat selviytymistä köyhyysrajan alapuolella.
Köyhyydessä elävät vanhemmat ottivat lainaa kylän muilta perheiltä tai maanomistajilta. Usein perheillä ei ollut tarpeeksi tuloja maksaa velkaansa takaisin. Tämä ajoi monen perheen kierteeseen, jossa ainoaksi vaihtoehdoksi jäi tyttären myyminen orjaksi. Maassa, joissa tyttöjen asema oli poikia huonompi, tytöt ovat ensimmäisiä, jotka kärsivät köyhyyden seurauksista.
Kun kamaiya-orjuus lakkautettiin, yksi sen muoto jäi elämään: nuorten tyttöjen kamalari-orjuus.
Kun Nepalin korkein oikeus lopulta julisti kamalari-järjestelmän laittomaksi 2006, Nepalissa arvioitiin olevan yli 12 000 kamalari-orjaa. Hallitus ja järjestöt alkoivat ponnistella heidän vapauttamisekseen ja käytännön kitkemiseksi. Kansalaisjärjestöjen periksiantamaton työ tyttöjen löytämiseksi on tuottanut tulosta. Tällä hetkellä tyttöjä on orjatöissä enää noin 600, mutta heitä on hyvin vaikea paikantaa. Pahimmissa tapauksissa omistajat salaavat tyttöjen olemassaolon lukitsemalla heidät taloihin.
Matkustin tapaamaan kahtatoista entistä kamalari-tyttöä Nepaliin muutama viikko sitten. Pidimme yhdessä viikon mittaisen valokuvaustyöpajan, jonka tarkoituksena oli jakaa vaikeita muistoja, lisätä tyttöjen itseluottamusta ja kannustaa heitä tavoittelemaan haaveitaan.
Tytöt jakoivat viikon aikana muistojaan. Kedarni, 18, menetti 30 euron kuukausipalkastaan yli 20 euroa, koska rikkoi vahingossa yhden juomalasin. Anita sai aamuisin ruoka-annoksen, mutta joutui odottamaan yöhön saadakseen seuraavan. Kabita, 20, vihasi eniten perheen äidin puuvillaisten kuukautissuojien pesemistä.
Elämme ajassa, jossa kansalaisliikkeet ja poliittiset päätöksentekijät ovat saaneet orjuuden lakkautettua vuosikymmeniä sitten. Meille länsimaalaisille omien lasten myyminen tuntuu yksinkertaisesti mahdottomuudelta. Ymmärryksemme harvoin tavoittaa sen, mitä täydellinen vaihtoehdottomuus tarkoittaa.
Anitan äiti Fuulrani, 46, myi neljästä tyttärestään kolme.
”Itkin öisin ja kaduin päätöstäni. Syytin itseäni ja kysyin, miksi olen niin köyhä, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa.”
Anita suunnittelee opiskelevansa sairaanhoitajaksi. Hän kertoo haluavansa auttaa muita, koska sai itse apua.
Kukaan tytöistä ei kanna kaunaa vanhemmilleen. He ymmärtävät vanhempiaan ja näiden taloudellista ahdinkoa, vaikka tietävät vanhempiensa toimineen vastoin heidän omia oikeuksiaan.
Kun katselen äidilleen hymyilevää Anitaa, näen tuohon hetkeen tiivistyvän anteeksiantamisen kyvyn. Rakkauden, joka katsoo eteenpäin.
Nuorella naisella on katseessaan ymmärrys, joka ei syytä. Se ei pyydä takaisin vietyjä vuosia – vaan luo tulevia.
Meeri Koutaniemen ja Plan Suomen järjestämä valokuvanäyttely nähtävissä Kampin keskuksessa 6.-12.10.
