”Vanhempani, vaimoni ja kaksi tytärtäni kotona Bangladeshin Chittagongissa ovat huolissaan minusta. He haluavat, että palaan sodan keskeltä kotiin”, kertoo mopolähettinä toimiva Abdullah (nimi muutettu).
Hän saapui Arabiemiraatteihin vuonna 2012. Hän työskenteli ensin rakennuksella ja nyt pikaruokalähettinä Abu Dhabissa.
”Olen hankkinut palkkana ja tippeinä kuussa 400 euroa, josta olen voinut lähettää kotiin yli 300 euroa”, Abdullah sanoo.
Arabiemiraatit on vastaanottanut ja torjunut enemmän Iranin ohjus- ja drooni-iskuja kuin Israel. Emiraattien kymmenisen kuolonuhria ovat olleet juuri vierastyöläisiä, puurtajia, joilla ei ole aikaa eikä aina mahdollisuutta suojautua taivaalta putoavilta ohjusten tai lennokkien palasilta. Työ on kaikki kaikessa.
”Meidän pitää toimittaa lähetykset nopeasti perille, sillä koko toiminta perustuu siihen. En kuitenkaan pelkää sotaa. Kotiväellä on sodasta varmasti paljon järkyttävämpi kuva uutisten kautta kuin mitä todellisuus täällä on”, Abdullah sanoo.
Hän kertoo jakavansa yhden huoneen asunnon seitsemän maanmiehensä kanssa.
”Kämpässä on kaksi neljän pedin kerrossänkyä.”
Persianlahden vierastyöläisten hyvin tiedossa olevasta ahdingosta ja työsuojelun puutteesta kertovissa jutuissa ei aina avata sitä, miksi täällä asutaan epäinhimillisen ahtaasti.
”Se on monelle oma valinta. Toki voisin asua väljemmin, mutta silloin en voisi lähettää niin paljon rahaa kotiin”, Abdullah sanoo väittäen olevansa tyytyväinen vieraalla maalla oman kulttuurinsa edustajien kämppäkaverina.
Abdullah toteaa, että hän toki voisi perheensä huolten hälventämiseksi lähteä kotiin, mutta ajatus kaatuu kahteen ongelmaan.
”Ensinnäkään perheelläni ei silloin olisi elättäjää, ja toiseksi en ole lainkaan varma siitä, että saisin Emiraatteihin uudelleen työviisumin. Ehkä joku toinen saisi työpaikkani.”
Taksia Dubaissa ajava nepalilainen Gadindra kertoo asuneensa aikaisemmin kymmenen hengen huoneessa. Jokainen mies maksoi 30 euroa vuokraa.
”Olen työskennellyt täällä kymmenen vuotta ja hankkinut sen verran, että voin nyt asua väljemmin ja lähettää rahaa kotiin. Nyt asiakkaat ovat kuitenkin vähentyneet varsinkin, kun monet länsimaalaiset taksinkäyttäjät ovat lähteneet muiden pysytellessä sodan takia paljolti kotona”, hän sanoo.
Gadindra pitää Emiraatteja kaikesta huolimatta yhä turvallisena maana eikä edes ajattele lähtöä Nepaliin.
”Siellä ei ole minulle töitä eikä tulevaisuutta”, hän sanoo.
Toki voisin asua väljemmin, mutta silloin en voisi lähettää niin paljon rahaa kotiin.
Jutustelen Abu Dhabissa ja Dubaissa parinkymmenen ystävällisen vierastyöläisen kanssa. Suurin osa heistä tulee Etelä-Aasiasta: Intiasta, Pakistanista, Bangladeshista ja Sri Lankasta. Palvelualalla täällä on myös paljon filippiiniläisiä, kuten katkarapuja virvelin koukkuun ostava, polkupyörällä kalastamaan lähtevä Danny.
”Perheeni kertoo, kuinka kaikki kallistuu kotona, mikä johtuu varsinkin polttoaineen hinnan rajusta noususta. He toivovat, että lähettäisin heille enemmän rahaa, mutta minä taas pelkään menettäväni ansioni, jos matkailijoista tulonsa saava työpaikkani sulkee ovensa”, Danny murehtii.
Useimmat vierastyöläiset eivät halua puhua kasvoillaan tai omalla nimellään, vaikka se olisi harmittomista asioista sallittuakin. Paikallisessa mediassa se on yleistä, sillä Arabiemiraatit panostaa monikulttuurisen imagon luomiseen.
Eri puolilta maailmaa tänne tulleita vierastyöläisiä yhdistää sama sodan aiheuttama noidankehä: vierastyöläisten tulot vähenevät, ja kaukana kotona kaikki kallistuu.
Pakistanin Peshawarista kotoisin oleva Salman murehtii kyytien vähyyttä. Parin päivän sisällä tapaan kaksi muuta Peshawarista kotoisin olevaa, samat ajatukset jakavaa kuljettajaa.
Mikään ei kuitenkaan estä vierastyöläisiä unelmoimasta. Ugandasta tänne töihin tullut Aysha kertoo hautaavan huolensa unelmoimalla lomasta Sansibarilla.
Erään suomalaisen yrittäjän intialaiselle autonkuljettajalle kävi tuuri, kun yrittäjän perhe joutui lapsensa vuoksi poistumaan maasta lomalle sodan alkuviikkoina.
”Koska olimme poissa maasta, kustansimme kuljettajalle lomaliput Intiaan”, suomalaismies sanoo.
Sitten hän kertoo, kuinka autonkuljettaja oli työt aloittaessaan tarjonnut suomalaiselle työnantajalleen passiaan pantiksi – josta isäntä kieltäytyi. Se on muistutus siitä, miten myös täällä toimivat ulkomaiset alihankkijat kohtelevat työntekijöitään, samaan tapaan kuin Paavo Teittisen kirjassa esiintyvät nepalilaiset ravintoloitsijat ovat toimineet Suomessa.
Jo sodan ensi kuukauden tilastot luovat synkkää ennustetta paitsi hintojen noususta, myös siitä, miten huonoista lähtökohdista avustusjärjestöt ja globaalia etelää avustavat rikkaat valtiot lähtevät auttamaan Iranin sodan uhreja.
Hyvänä esimerkkinä humanitaarisen avun ahdingosta on 80 maassa toimiva YK:n ruokaohjelma WFP, joka menetti viime vuonna peräti 40 prosenttia rahoituksestaan Donald Trumpin hallinnon toimien vuoksi, monen muun vauraan maan, kuten Saksan ja Ranskan, seuratessa esimerkkiä.
Nyt myös avustaminen paikan päällä kallistuu entisestään polttoaineiden hintojen jyrkän nousun vuoksi.
”Koronan aikana meillä oli vaikeata täällä Emiraateissa. Silloin melkein kaikki paikat olivat suljettuina ja hinnat nousivat kaikkialla maailmassa, mutta nyt tämä näyttää iskevän jo pahemmin”, sanoo palestiinalainen Ali paikallisessa kauppakeskuksessa.
Alueella työskentelevä suomalainen pankkiiri puolestaan muistuttaa, että sodan iskiessä Persianlahden vauraisiin pankkeihin myös niiden mahdollisuus tukea tai pelastaa globaalin etelän keskuspankkeja heikentyy.
Joitakin vuosia sitten täkäläinen suuri pankki tuli vaikeuksiin joutuneen Egyptin pelastajaksi. Kairossa, jos missä, Persianlahdelta tulevien lannoitteisiin tarvittavien raaka-aineiden pula iskee lopulta köyhien leipään, kuten Mustameren viljantuonnin tyrehtyminen iski aikoinaan.
Ruokaturva heikentyykin pahiten niissä maissa, jotka maahantuovat eniten elintarvikkeita. Huimasti kohonneet merirahdin hinnat vaikuttavat siihen välittömästi, kun varastot loppuvat.