Tuol Svay Preyn peruskoulun viimeistä luokkaa käynyt 13-vuotias Kann Kall pelkäsi kuolevansa, kun punakhmerien ampuma raketti iskeytyi hänen koulunsa tontille huhtikuussa 1975 Kambodžan pääkaupungissa Phnom Penhissä.
”Kaupunkiin ammutut raketit olivat pelottavia, koska ne olivat niin epätarkkoja. Vaikka niiden kohteena oli läheinen Yhdysvaltain suurlähetystö, raketit saattoivat iskeytyä minne tahansa pakolaisia täynnä olevassa kaupungissa,” Kall muistelee 50 vuotta myöhemmin.
Muutaman kilometrin päässä kaupungin ainoassa, kuta kuinkin toimivassa hotellissa avustustyöntekijät ja journalistit varautuivat sisällissodan dramaattiseen päätökseen.
Sitä seurasi neljä vuotta kestänyt punakhmerien valtakausi, joka johti noin 1,7 miljoonan ihmisen kuolemaan.
”Le Phnom -hotelli, nykyinen Raffles Le Royal, oli se paikka, jossa pysyimme sodan suhteen ajan tasalla,” muistelee maahan historiallisen 50-vuosipäivän vuoksi tullut ranskalainen valokuvaaja Roland Neveu.
Vuonna 1975 olimme molemmat kokeneiden sotakirjeenvaihtajien joukossa nuoria journalisteja – Roland, 24 vuotta ja tämän kirjoittaja, 26 vuotta. Hotellissa majailivat myös muun muassa brittikirjeenvaihtaja Jon Swain ja monet legendaariset valokuvaajat, kuten Philip Jones Griffiths sekä Don McCullin.
Palatessani nyt tuohon kuuluisaan ”pressihotelliin” mieleeni muistuvat kevään 1975 yöt, joina naputtelin huoneessani matkakirjoituskoneella juttuja kynttilän valossa. Tropiikin ötökät ja äänet pelmahtivat ikkunasta sisään leimahdusten täyttäessä pimeän kaupungin taivaan, kun Phnom Penhin piirittäjien raketit iskeytyivät kohteisiinsa.
Aamulla, öisen ulkonaliikkumiskiellon päätyttyä, hotellin portilla päivystävät kaupustelijat myivät journalisteille amerikkalaissotilaiden käyttämiä raskaita luotiliivejä ja kypäriä.
Polkupyörärikšat tarjosivat kyydin postitoimistoon, josta lähetimme telexillä jutut maailmalle. Meidän kaikkien piti kirjoittaa uutisraportit kalkkeeripaperin lävitse seitsemänä kappaleena englanniksi tai ranskaksi näennäisen sensuurin vuoksi ja telex-virkailijan työn helpottamiseksi. Telexin hoitaja naputti sitten jutut reikänauhalle ja lähetti ne eetteriin.
Tuolloin tapasin myös Neveun, joka oli päättänyt ryhtyä konfliktialueiden kuvajournalistiksi käytyään kuvauskeikalla Pohjois-Irlannissa.
”Konfliktin ilmapiiri ja haastavat työolosuhteet tekivät minuun vaikutuksen,” Neveu sanoo.
Hän oli käynyt Kambodžassa jo vuonna 1973. Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon ja ulkoministeri Henry Kissinger olivat tuolloin laajentaneet Vietnamin sodan Kambodžan ja Laosin pommituksiksi.
Phnom Penhissä piti valtaa kenraali Lon Nolin korruptoitunut sotilashallinto, joka vuonna 1970 oli Yhdysvaltain myötävaikutuksella syössyt prinssi Norodom Sihanoukin vallasta.
Kiina tuki koko 1970-luvun vahvasti punaisia khmerejä, joiden tavoitteena oli maolainen agraariyhteiskunta.
Keväällä 1975, kun kambodžalaiset olivat ylen väsyneitä vuonna 1968 alkaneeseen sisällissotaan, punakhmerien ja amerikkalaisten pommituksiin, kukaan ei uskonut, että pahempaa voi vielä olla tulossa.
Poistuessani maasta evakuointilennolla kanssamatkustajat olivat lähinnä pääkaupungin viimeisiä ulkomaalaisperheitä ja sortuvan hallinnon virkamiehiä. Keskiluokka, jolla olisi ollut varaa lähteä, ei nähnyt syytä paniikkiin ja pakoon.
Evakuointilennolla vieressäni istuva The New York Timesin kirjeenvaihtaja Sydney Schanberg kertoi käyvänsä tapaamassa perhettään Bangkokissa ja palaavansa saman tien takaisin.
Hänen onnistuikin palata piiritettyyn Phnom Penhiin, ja niin maailma sai myöhemmin luettavakseen ja katsottavakseen traagiset raportit niin sanotuilta kuoleman kentiltä, muun muassa The Killing Fields -elokuvan.
Kann Kall oli kaveriensa kanssa kadulla hurraamassa, kun paljolti mustiin pukeutuneet nuoret sissit saapuivat Phnom Penhiin huhtikuun 17. päivän aamuna vuonna 1975.
“Kokoonnuimme aamukymmenen maissa olympiastadionin vieressä sijainneen kotitalomme eteen vilkuttamaan, kun punakhmerit saapuivat. Olimme iloisina, koska sota oli vihdoin päättynyt. Monilla sotilailla ja kaupunkilaisilla oli käsissään valkoinen lippu antautumisen merkkinä,” Kall muistelee entisen kotitalonsa edessä.
Muutaman kilometrin päässä, pääkaupunkia halkovan Monivong-bulevardin varrella, Neveu ikuisti punakhmerien armeijan tuloa kuvilla, jotka jäivät historiaan.
”Punakhmerien tulo kaupunkiin näytti voitonparaatilta eikä sotilasoperaatiolta. Kaupunkilaiset toivottivat sodan voittajat iloisina tervetulleiksi,” Neveu muistelee nyt Monivong-bulevardilla paikassa, jossa hän otti kuuluisimmat kuvansa.
Neveu kuvasi historiallista päivää kaulallaan kaksi kameraa, Nikon F ja Nikkormat. Värifilmirullaa löytyi vain yksi, mutta mustavalkoista filmiä oli onneksi kuusi rullaa.
“Koska minulla ei ollut laboratoriota kuvien kehittämiseksi, poistin filmit rullista ja käärin mustaan valokuvapaperiin pieneksi paketiksi, jonka piilotin, koska aavistin, että minut tullaan moneen kertaan tarkastamaan.”
Päivän edetessä punakhmerit kielsivät journalisteja kuvaamasta kaupungin valtausta. Se oli myös Ranskan suurlähetystön määräys, sillä vaarassa olivat myös kuvaajat.
“Journalisteista noin puolet onnistui pelastamaan filminsä, kun olimme päässeet turvallisesti Thaimaan rajan ylitse. 17.4.1975 oli hyvä päivä urallani ja elämässäni – onnistuin yhden päivän aikana tuurilla tekemään sen, mihin monelta kollegalta voi mennä kuukausia tai vuosia,” Neveu muistelee.
Ilmapiiri Phnom Penhissä muuttui nopeasti. Khmerien uudenvuoden vietto ja Kiinan tukemien punakhmerien juhlinta sai äkkikäänteen.
Kall oli isovanhempiensa ja kuuden sisaruksensa kanssa kotona, vanhemmat ja pikkusisko taas olivat lähteneet uudeksivuodeksi tapaamaan sukuaan Kampong Chhnangin maakuntaan.
Punakhmerit ottivat viereisen olympiastadionin tukikohdakseen, ja Kall perheineen päätti pitää oven varmuuden vuoksi lukossa. Pian sitä hakattiin aseenperällä.
“Kun isoisäni meni kurkistamaan koputtajia oven raosta, punakhmerit osoittivat häntä aseella ja vaativat oven avaamista. Punakhmerit tulivat sisään ja osoittivat kaikkia meitä lapsia aseillaan tarkastaessaan asuntoa. Sitten he komensivat meidät kaikki poistumaan kaupungista muutamaksi päiväksi, koska amerikkalaiset tulisivat pommittamaan Phnom Penhiä,” Kall kertoo.
Perhe hajaantui neljään ryhmään. 13-vuotias Kann, hänen nuorempi veljensä ja tätinsä muodostivat yhden ryhmän.
”Koska kotoa lähtiessämme uskoimme punakhmerien valheita tulevista pommituksista, emme olleet ottaneet mitään tavaroita mukaamme. Minulla oli vain tädin pakkaamat vaihtovaatteet ja muutama kirja, koska olin lukutoukka ja halusin jatkaa koulunkäyntiä.”
Kall ja osa hänen sukulaisistaan ajettiin etelässä, Takeon maakunnassa olevaan kommuuniin ja sitten pohjoiseen Battambangin alueelle.
Kall kertoo, että hänellä ei ollut yli kolmeen vuoteen kunnollisia vaatteita, ei peittoa eikä hyttysverkkoa malariaa levittäviä moskiittoja vastaan.
”Nukuimme kuin eläimet.”
Punakhmerien strategiaan kuului ihmisten pakkosiirto paikasta toiseen muutaman kuukauden välein.
”Sisophonin alueella meidät jätettiin metsän keskelle, ja sanottiin, että meillä on kaksi viikkoa aikaa kaataa puut ja rakentaa asuinmajat. Kaksi viikkoa myöhemmin meidät vietiin pelloille istuttamaan riisiä.”
Kann kertoo joka kerta iloinneensa pakkosiirroista, koska siten hän voisi ehkä kuulla jotain sukulaisistaan ja löytää äitinsä ja isänsä. Niin ei kuitenkaan koskaan käynyt.
Kun Vietnamin armeija tammikuussa 1979 miehitti, tai joidenkin mielestä ”vapautti” Kambodžan punakhmerien ikeen alta, oli tuolloin 17-vuotias Kann Kall siirtynyt Thaimaan rajalta vain 10 kilometrin päähän entisestä Phnom Penhin kodistaan. Hänen entisessä kotitalossaan oli uudet, tuntemattomat asukkaat.
”Punakhmerit olivat tullessaan sosialisoineet kaiken yksityisomaisuuden eli myös isäni omistaman huoneiston. Minulla ja hengissä säilyneillä perheenjäsenillä ei ollut enää laillista oikeutta vaatia asuntoamme takaisin.”
Kymmenen vuotta sitten Kall rakennutti kadonneiden vanhempiensa mukaan nimetyn koulun siinä toivossa, että joku huomaa ja tunnistaa nimet ja ottaa yhteyttä.
”Jos vanhempani olisivat selviytyneet kuoleman kentiltä hengissä, he olisivat kyllä etsineet meitä, niin paljon he rakastivat lapsiaan,” Kall sanoo murheellisena.
Hän laskee menettäneensä kansanmurhassa perheestään kahdeksan henkeä: isovanhemmat, vanhemmat, kaksi siskoa, yhden veljen ja adoptiosiskon.
Jo vuosikymmenien ajan ovat sadat tuhannet matkailijat vierailleen Phnom Penhin synkässä Tuol Slengin vankilamuseossa sekä joukkohaudoilla pääkallojen täyttämässä Choeung Ekissä. Kidutuskeskukseen joutui tuhansia ihmisiä.
Neveu ja Kall muistuttavat, että suuri osa Tuol Slengissä kidutetuista oli punakhmerejä, varsinkin maan Vietnamiin rajoittuvilta alueilta. Entiset punakhmerit ja monet koulutetut henkilöt joutuivat Tuol Slengissä vainoharhaisten vankilaviranomaisten kuulusteltaviksi epäiltyinä vastavallankumouksellisesta toiminnasta, kuten vakoilusta.
“Kiduttamalla ihmiset pakotettiin allekirjoittamaan todistus siitä, että he olivat joko KGB:n, CIA:n tai Vietnamin kätyreitä, vaikka he eivät koskaan olleet edes kuulleet KGB:sta tai CIA:sta,” Kall toteaa.
“En ole koskaan kuullutkaan Pol Potista,” sanoo Kallin entisen koulun pihalla tapaamme 14-vuotias Heng, joka käy vasta neljättä luokkaa.
Pol Pot oli punakhmerien johtaja. Hengin ystävä kertoo, että punakhmereistä muuten on kyllä kuultu ja heitä pelätään.
“Koulussa punakhmerien ajasta opetetaan aika vähän, ja tiedätte varmaan, mistä se johtuu”, eräs historianopettaja kertoo.
Tänä vuonna muistopäivä, 17.4, osui päivälle, jona Kiinan presidentti Xi Jinping tuli kaupunkiin ja kymmenet tuhannet ihmiset oli patistettu katujen varsille vilkuttamaan Xille. Opettajille ja hänen kollegoilleen on maksettu kaksi euroa siitä, että he täyttävät katuvieren ja vilkuttavat Xin kuvat käsissään, kun tämä ajaa ohitse.
Kyseinen opettaja, joka ei halua nimeään julkisuuteen, muistuttaa siitä, että Kambodžaa yli 30 vuotta hallinnut pääministeri Hun Sen oli myös entinen punakhmer ja on yhä vaikutusvaltainen poliitikko senaatin puhemiehenä, vaikka pääministeriys on nyt siirtynyt hänen pojalleen Hun Manetille.
YK:n tukema, noin 300 miljoonaa euroa maksanut vuosikausia kestänyt punakhmerien oikeudenkäynti ei tuonut sanottavasti helpotusta ja oikeutta kansanmurhan uhreille. Vain kolme korkea-arvoista punakhmerien johtajaa sai tuomion. Monet syytetyt, kuten Pol Pot, ehtivät jo kuolla. Useat entiset alemman tason punakhmerit taas ovat tänään vapaina, jotkut mukana maan hallinnossa.
Punakhmerien perintö heijastuu Kambodžan nykypäivään poliittisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja psyykkisesti, vaikka Phnom Penhin uudet pilvenpiirtäjät, kaupat ja hienot autot antavat toipumisesta erilaisen kuvan.
”Kambodža on yhteiskuntana pahasti jakautunut nuoren ja vanhemman sukupolven välillä,” Kall sanoo.
Hänen mukaansa vanhemmat eivät puhu lapsilleen kansanmurhasta tai traumasta. Vallanpitäjät ja koulukirjat käsittelevät asiaa valikoiden eikä maassa ole vapaata mediaa. On vain yksi puolue, yli neljä vuosikymmentä hallinnut CPP, joka iskulauseella “rauha ja vakaus” käyttää kansanmurhaa varoittavana esimerkkinä siitä, mitä eripurasta voi seurata.
Trauma näkyy myös uskossa karmaan. Moni tekee lahjoituksia mieluummin temppeleille kuin koulujen tai lasten hyväksi.
“Kysymys on karmasta ja uskosta uudelleensyntymiseen. Kaikkien näiden kauheuksien jälkeen monet antavat lahjoituksia temppeleille investointina seuraavaa, parempaa elämää varten,” Kall sanoo.
Nuoret ovat Kallin mukaan kyllä kiinnostuneita ihmisoikeuksista mutta eivät politiikasta. Vanhemmat ovat sanoneet sen olevan hengenvaarallista.
“Nuoria kiinnostavat lähinnä elintaso ja taloudellinen menestys. Jotkut eivät enää usko koko kansanmurhaan vaan sanovat, ettei kahden miljoonan ihmisen tappaminen ilman vastarintaa ole voinut olla mahdollista. Jotkut poliitikot ja sosiaalinen media levittävät nekin mitä villeimpiä uskomuksia ja vaihtoehtoisia totuuksia,” Kall pohtii.
Kambodžan ihmisoikeusjärjestöissä aktiivisesti toiminut, ruotsalaisen Diakonia-järjestön palveluksessa työskentelevä Kall sanoo, ettei hän ole yhtenäkään vuonna tavattavissa huhtikuun 17. päivänä.
“Vuosipäivänä olen aina itsekseni kotona. Viime yönä heräsin jälleen painajaiseen, kun punakhmerit tulivat uneeni, 50 vuotta myöhemmin.”