Vuoden alussa Donald Trumpista tulee Yhdysvaltain presidentti ja koko maailma tuntuu menevän sekaisin. Barcelonalaisen päiväkotimme pihalla on kuitenkin tärkeämpiäkin puheenaiheita.  

”Mihin kouluun aiotte hakea”, kysyy lapseni päiväkotikaverin isä jo tammikuun alussa. 

Kaksi kuukautta ennen varsinaista hakua emme ole ajatelleet vielä juuri mitään. Sitä paikallisen on vaikeaa ymmärtää.  

Espanjassa oppivelvollisuus alkaa kuusivuotiaana, mutta suurin osa lapsista menee kolmevuotiaana esikouluun. Monien vanhempien toiveena on, että lapsi jatkaa samassa koulussa oppivelvollisuuden loppuun eli 16-vuotiaaksi asti.

Toisin sanoen vanhemmat valitsevat koulun lapselleen ennen kuin hän on usein päässyt edes vaipoistaan. Tätä kirjoittaessani minulla ja kumppanillani on vielä viikko aikaa päättää, mistä koulusta haemme paikkaa pian kolmevuotiaalle lapselle.

“Et valitse vain koulua, vaan lapsesi tulevaisuuden ja kaikki kontaktit”, neuvovat ihmiset päiväkodin pihalla.

Jos et laita lastasi oikeaan kouluun, huomaat kyllä myöhemmin virheesi.

Amerikkalaistyylinen koulushoppailu on rantautunut Suomeenkin. Espanjassa sosioekonominen kuilu yksityisten ja julkisten koulujen välillä on kuitenkin ollut jo pitkään OECD-maiden suurin.

Espanjassa kouluja on kolmenlaisia. Julkisia, yksityisiä sekä concertada-nimellä kutsuttuja yksityiskouluja, jotka saavat valtion tukea. Monissa kouluissa on erilaisia painotuksia. Opetusmenetelmissäkin voi olla suuria eroja.

Kouluvalintaa ei oteta kevyesti maassa, jossa jo esikoululaiset viettävät koulussa usein kahdeksan tuntia päivässä.

Pohjoismaalaisena pelkkä ajatus koulun valitsemisesta tuntuu kuitenkin vaikealta. Siitä huolimatta, että kaikilla tuntuu olevan asiasta mielipide. 

“Jos et laita lastasi oikeaan kouluun, huomaat kyllä myöhemmin virheesi”, sanoo pilatestunnilla kanssani käyvä eläkeläisrouva. Hän muistuttaa Espanjan julkisten koulujen heikoista Pisa-tuloksista. 

Myös samalla kuntosalilla käyvä julkisen koulun liikunnanopettajaa varoittaa minua.

“Julkisessa koulussa opettajilla ei ole motivaatiota. He ovat vain puhelimella.”

Suomalainen tuttu kertoo, että hänen lapsensa ei oppinut lukemaan julkisessa koulussa. He neuvovat minua välttämään julkisia kouluja. 

Samanlaisia kokemuksia kuulen paljon. Vaikka olen asunut Espanjassa 15 vuotta, huomaan ajattelevani edelleen kuin suomalainen. Me olemme Espanjassa ainakin vielä toistaiseksi tukevasti keskiluokkaa, jolla olisi varaa maksaa myös puoliyksityisestä koulusta. Minusta tuntuu kuitenkin väärältä laittaa lapseni kouluun, jonka tavoite on tehdä voittoa ja edistää segregaatiota. 

Espanjassa julkisten koulujen tila nostetaan mediassa esiin tasaisin väliajoin. Peruskoulun keskeyttäneiden määrä on edelleen Euroopan suurimpia, ja se näkyy erityisesti julkisessa koulussa. Myös oppimistulokset ovat julkisissa kouluissa heikommat, vaikka alue- ja koulukohtaiset erot ovat suuria.

Me asumme Barcelonassa keskiluokkaisella alueella. Olen aina ajatellut, että täällä jos missä julkisten koulujen tason on oltava hyvä.

Helmikuisena lauantaina jonotan julkisen lähikoulun pihalla kymmenien vanhempien kanssa. Juhlasalissa rehtori esittelee kolmevuotiaiden lukujärjestystä, ja vanhemmat kaivavat esiin kynät ja puhelimet muistiinpanoja varten. He tenttaavat rehtoria etenkin englannin opetuksesta. Moni espanjalainen puhuu heikosti englantia ja haluaa lapsensa oppivan sitä varhain. 

Eräs äiti huolestuu kuullessaan, että tässä koulussa kolmevuotiaat opiskelevat englantia vain puoli tuntia päivässä. Kerron hänelle, että puhun englantia, vaikka aloin opiskella sitä vasta yhdeksänvuotiaana. Hän ihmettelee, miten se on mahdollista Suomessa, koulutuksen mallimaassa. 

Julkinen koulu ei vakuuta myöskään paikalla olleita tuttuja. Myöhemmin yksi heistä myöntää, että pelkää lapsensa jäävän jälkeen koulussa, jossa on paljon maahanmuuttajia.

“Niin kuin me,” sanon hänelle.

“Sinä et ole maahanmuuttaja, olet suomalainen”, hän vastaa.

Viime vuonna Kataloniassa tehdyn tutkimuksen mukaan lähes puolelle vanhemmista koulun oppilaiden ihonväri oli koulua valitessa tärkeämpi kriteeri kuin sen opetussuunnitelma.

Espanjassa kolmevuotiaista on yksityisessä opetuksessa jo noin 30 prosenttia. Myös suurin osa tuttujemme lapsista käy julkista tukea saavaa yksityiskoulua.

Kyse ei ole pelkästään pelosta julkista koulua kohtaan. Alueellamme julkisia koulupaikkoja on rajoitetusti eivätkä ne riitä kaikille halukkaille. Julkisiin kouluihin etusijalla ovat he, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa. Eli lapset, joiden vanhemmilla ei ole varaa maksaa yksityisten koulujen maksuja.

Siksi mekin käymme katsomassa valtion tukemia yksityiskouluja. Ne kilpailevat oppilaista alhaisen syntyvyyden maassa.

”Me kasvatamme lapsia, joille maailma on pieni.”

”Onnellisten lasten koulu.”

Näin kuuluvat koulujen mainoslauseet.

Julkista tukea saavan yksityiskoulun esikoulun uudenkarheista sisätiloista tulee mieleen töölöläinen toimistorakennus, jonne on lisätty kiipeilyseinä ja ilmeisesti motoriikkaa kehittäviä vempaimia varsinaisten lelujen sijaan. Tilassa on isot ikkunat ja tunnelmaa luo kaiuttimista kuuluva linnunlaulu. Koulun terassilla tepastelevat kanat, joiden munia söpöt esikoululaiset keräävät olkikoreihin kuin lastenkirjassa.

Koulua esittelee rehtorin lisäksi kaksi oppilasta, jotka kertovat varmoin ottein opetuksesta.

Varsinainen opetussuunnitelma kuulostaa samankaltaiselta kuin niissä julkisissa kouluissa, joissa olemme käyneet.  Eron näkee ennen kaikkea oppilaissa. 

Koulun oppilaita katsellessa ei tulisi ajatelleeksi, että joka neljäs Barcelonan asukas on maahanmuuttaja.

Koulu perii oppilailta kuukausimaksua lähes 500 euroa. Kuukausimaksu on yleinen käytäntö valtion tukemissa yksityiskouluissa ja koulut saavat itse päättää sen suuruuden. Summa vaihtelee kouluittain ja alueittain.

Kataloniassa julkista tukea saavista kouluista kaikki perivät kuukausimaksua. Etelä-Espanjan Andalusiassa maksua perii vain hieman yli puolet. Kataloniassa valtion tukemien yksityiskoulujen maksut ovat Espanjan korkeimpia. 

Espanjassa julkiset koulupaikat myönnetään pisteiden perusteella. Eniten pisteitä saa lähialueella asumisesta. Lisäksi etusijalla ovat pienituloiset ja muut haavoittuvassa asemassa olevat.

Jos emme saa hakemaamme julkista koulupaikkaa, meidät sijoitetaan sinne, missä tilaa on. Pahimmassa tapauksessa kauas kotoa.

Tai sitten voimme maksaa mukavuudesta puoliyksityisessä koulussa. Sillä tavalla myös järjestelmä tukee koulutuksen eriytymistä.

On yleistä, että maksukykyiset vanhemmat laittavat lapsensa suoraan valtion tukemaan yksityiskouluun, koska sinne on helpompi päästä. Hyvätuloisilla alueilla julkisia kouluja on myös pienituloisia alueita vähemmän.

Käymme puolisomme kanssa yhteensä seitsemässä koulussa, joista osa on julkisia ja loput valtion tukemia yksityiskouluja. Kouluvierailut kestävät vähintään tunnin ja monet vanhemmat käyttävät niihin vapaapäiviään. Viimeiseksi käymme julkisessa koulussa, jonka rehtori puhuu ensimmäistä kertaa siitä, ettemme tiedä millaiseen tulevaisuuteen lapsia kasvatamme. Tärkeintä on hänen mielestään suvaitsevaisuus, tasa-arvo ja ympäristön kunnioittaminen. 

Myöhemmin rehtori kertoo käyneensä Tampereella. Sieltä hän on tuonut mukanaan linnunpöntön ja ajatuksen siitä, että lasten pitää päästä ulos sateellakin.

Minun mielestäni se kuulostaa kolmevuotiaalle tärkeämmältä kuin intensiivinen englannin opetus.

Kaikista varoituksista huolimatta päädymme hakemaan ensisijaisesti julkista koulupaikkaa.  On kummallista, että se tuntuu uroteolta.

Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden Espanjan kirjeenvaihtaja.