“Suomalainen ja kreikkalainen kuoleman kulttuuri ovat kuin kaksi ääripäätä”, sanoo Chrysa Panagiotopoulou. 

Kuolema on asia, joka hämmentää maahanmuuttajaa Suomessa, hän sanoo. 

Koneinsinöörinä työskentelevä Panagiotopoulou oli asunut maassa kolme vuotta, kun paikallista ystävää kohtasi menetys.  

“Meistä oli tullut hyvin läheisiä, ja olin hämmentynyt, kun kuoleman hetkellä en saanutkaan olla läsnä.” 

Panagiotopoulou luki ystävän läheisen kuolemasta sosiaalisesta mediasta. Kutsua hautajaisiin ei tullut, sillä kyseessä olivat pienet, perheen parissa vietetyt saattajaiset.  

“Minusta se oli ymmärrettävää, sillä en ollut koskaan tavannut ystäväni isää, mutta kreikkalaisessa kulttuurissa minun oletettaisiin olevan ystäväni rinnalla.” 

Kun kreikkalainen kuolee, perheen ympärille kerääntyy nopeasti valtava määrä ihmisiä. Kuka tahansa, joka on tuntenut vainajan, on tervetullut osoittamaan tukensa läheisille ja jättämään hyvästit. Suruun saavat ottaa osaa kaikki, joita kuolema vähänkään koskettaa.  

Surutyö on yhteisöllistä, lähes pakonomaista yhteen kokoontumista, Panagiotopoulou sanoo.  

“Mikäli menetyksen kokenut ystävä olisi ollut kreikkalainen, minun olisi ehdottomasti oletettu olevan paikalla. Olisin perunut jopa mahdolliset ulkomaanmatkani. Uskon, että kreikkalainen ystävä tuntisi olonsa hyvin petetyksi, jos jättäisin hänet surunsa kanssa yksin.” 

Suomessa Panagiotopoulou ratkaisi asian ilmaisemalla osanottonsa ja jäämällä syrjään.  

“Kuulin muilta suomalaisilta ystäviltä, että ilman erillistä kutsua hautajaisiin suruun ei ole tapana puuttua.” 

Panagiotopoulou oli ensimmäistä kertaa kreikkalaisissa hautajaisissa ollessaan yhdeksänvuotias. Tapahtuma oli varsin järkyttävä, sillä “isoäiti”, tai isoäidin sisko, makasi arkussa paikalliseen tapaan kansi auki.  

Vanhemmat olivat toki kertoneet tilanteesta ja ehdottaneet hänelle pihalla odottamista. Panagiotopoulou halusi kuitenkin hyvästellä sukulaisen viimeistä kertaa yhdessä perheen kanssa. 

“Mummi, nimi, jolla kutsumme monia sukulaisia, näytti nukkuvan rauhallista unta, mutta hänet oli aseteltu keskelle huonetta, enkä ollut koskaan ennen nähnyt kuollutta.” 

Kun isoisä kuoli muutamaa vuotta myöhemmin, vastaavanlaista keskustelua ei enää käyty. Paikalla oli oltava, oli arkku sitten auki tai kiinni. 

Kreikkalaisessa hautausperinteessä yhdistyvätkin perinteiset arvot ja ortodoksinen kirkko – mutta myös uusi aika. Kirkko on aiemmin esimerkiksi vastustanut polttohautausta, koska se on pyrkinyt saattamaan ruumiit “eheänä” ylösnousemusta varten.  

Tyypillistä yhä on, että ruumis matkaa kotiin kuoleman jälkeen. 

“Perinteisesti, kun ihminen kuolee sairaalassa, ruumis tuodaan kotiin odottamaan hautajaisia, mutta nykyään ihmiset kyllä saattavat jo vältellä tätä vanhaa tapaa.” 

Perinteisesti kuollutta odottavat kotona sukulaiset, kaukaa tulleet vierailijat ja liuta tapoja. Ruumis pestään, puetaan ja siunataan. Pappi johtaa surijat panikhidaan eli muistorukoukseen, joka saattaa vainajan sielun lepoon. Panikhida-rukous myös aloittaa kolme päivää kestävät valvojaiset, joissa vainajaa muistellaan.  

Vanhempia traditioita edustavat astioiden rikkominen surevien talon portailla, mustan nauhan sitominen talon porttiin ja pyhimysten kuvilla koristellun alttarin kokoaminen. 

Sureva perhe ottaa usein töistä vapaata. Se mahdollistaa vierailut, joiden aikana yhteisöltä sataa tukea muun muassa seuran, surutyön tai itkuperinteen muodossa. 

Kreikkalaisessa kulttuurissa uskomme, että sielu on yhä seuranamme, ja sen läsnäoloa halutaan kunnioittaa.

“Aikoinaan kuolleen ympärille keräännyttiin etenkin pienemmissä kaupungeissa ja kylissä laulamaan surulauluja. Naiset lauloivat kuolevalle yötä päivää, eikä laulu koskaan lakannut.” 

“Musiikki toimii kunnianosoituksena ja helpottaa kuoleman hyväksymistä. Sillä vaikka kuolema on luonnollinen osa elämää, on hyvästien jättäminen usein hankala prosessi”, Panagiotopoulou pohtii. 

Sen hän tietää myös kokemuksesta. Ollessaan 18-vuotias Panagiotopoulou menetti nuoren ystävänsä moottoripyöräonnettomuudessa. Hautajaisiin saapuivat kaikki.  

“Paikalla oli lähes 600 ihmistä.” 

Hautajaiset olivat perinteiseen tapaan lyhyet. Pappi antoi siunauksen, ihmiset rukoilivat yhdessä ja lähtivät perheen kotiin nauttimaan “καφές της παρηγοριάς”, lohtukahvit. 

Huoneen keskellä arkku odotti avattuna.  

“Ystäväni oli puettu valkoiseen viattomuuden merkiksi, sillä nuori ihminen on puhdas”, Panagiotopoulou sanoo. 

Hautajaisia seurasivat 40 päivää kestäneet valvojaiset. Niiden aikana sielun odotetaan matkaavan yhä maan päällä ja vierailevan usein läheisten luona. 

“Kreikkalaisessa kulttuurissa uskomme, että sielu on yhä seuranamme, ja sen läsnäoloa halutaan kunnioittaa. Muinoin jopa radiot ja tv-laitteet suljettiin.” 

Hetkeksi musiikki lakkasi. Mutta kun 40 päivää oli kulunut, ihmiset palasivat. 

“Meille tärkeintä on varmistaa, ettei kukaan jää yksin.” 

Tuula Åkerlundin ääni on surullinen. “Rakas äiti kuoli viikonloppuna”, hän sanoo. 

Åkerlund on tottunut entisenä Romano Missio ry:n toiminnanjohtajana vastaamaan romanikulttuuria ja kuolemaa koskeviin kysymyksiin laajalti. Nyt hän voisi avata myös henkilökohtaista kokemusta. 

Romanikulttuurista puhuttaessa on näet muistettava, että kyseessä on tapaperinne, joka muokkautuu ajan myötä. Kaikkia vanhoja tapoja ei enää välttämättä noudateta, sillä myös kulttuuria ympäröivä yhteiskunta muuttuu. Kun sen rakenteet ja toimintamuodot monimuotoistuvat, myös romanikulttuuri muokkautuu.  

Toki yhtäläisyyksiäkin löytyy. Romanikulttuuri on vahvasti perheen, suvun ja yhteisön ympärille rakentunut tapa elää. Mutta kulttuurin, tapojen ja perinteiden noudattaminen on kullekin vähemmistön edustajalle henkilökohtaista.  

Suurin osa Suomen romaneista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Erityisesti helluntailaisuus ja vapaakirkko ovat romanien keskuudessa vahvasti edustettuina. Vaikka perhe tai suku ei olisi uskovainen, suhtaudutaan hengellisiin asioihin kunnioituksella.  

Niin myös kuoleman äärellä. 

“Kuolema koskettaa aina romaniyhteisöä laaja-alaisesti. Se ymmärretään luonnollisena tapahtumana, mutta kuolemaan liittyy silti jonkinlaista pyhää arvokkuuden tuntumaa”, Åkerlund avaa. 

Romanikulttuurissa saattohoitoon osallistuu koko suku. Usein joku läheisistä on paikalla myös yöllä. Omaiset haluavat olla kuoleman hetkellä paikalla, sillä romanit kokevat erittäin raskaana sen, että ihminen jäisi kuoleman hetkellä yksin. 

Åkerlundin äitiä kävi saattohoidossa katsomassa yli sata ihmistä. Kaikkia ei laskettu äidin huoneeseen, mutta sairaalan käytävillä, parkkipaikalla ja kahvilassa oli kymmenittäin ihmisiä osoittamassa tukensa. 

”Sairaalan henkilökunta ansaitsee kiitoksen. Niin kauniisti he huomioivat meidät”, Åkerlund sanoo.

“Toki sellaisiakin romaneja on, jotka kuolevat yksin”, Åkerlund myöntää, “mutta harvinaista se on. Yleensä paikalla käy 100–200 ihmistä.” 

Kun ihminen kuolee, ruumis peitetään asettelemalla peitto niin, että pää jää näkyville. Tässä kohtaa tarvitaan aikaa, sillä hoitolaitoksessa todennäköisesti majaillut suurempi joukko on kuollutta saattamassa. Hyvästien jättäminen vie aikaa. 

Romaneilla on aina se tunne, että lämmintä täytyy olla päällä.

Vainajan arkkuun laitto ja pukeminen tapahtuvat yleensä melko nopeasti kuoleman jälkeen, ellei vainajalle tehdä ruumiinavausta. Yleensä romanit toivovat, ettei ruumiinavausta tehtäisi, mutta pakkotilanteissa se hyväksytään. 

Ennen kylmiöön siirtämistä vainajalle puetaan vaatteet, jotka omaiset tuovat. Sairaalan omia vaatteita ei mielellään käytetä. 

Vainajan pesee usein sairaalahenkilökunta. Åkerlundin äidin, Fanny Hedmanin, tapauksessa pukemassa olivat läsnä veljen tyttö ja Åkerlundin oma poika.  

“Poikani meni sitten vasta siihen, kun mummon vaatteet oli laitettu päälle. Hän puki mummolle ihanat villasukat, että jalat pysyvät lämpiminä. Romaneilla on aina se tunne, että lämmintä täytyy olla päällä”, Åkerlund kertoo. 

Vainaja sai päälleen myös perinteikästä pitsiä, kauniin alushameen ja röijyn eli romaninaisten puseron. Yleensä naisille puetaan valkoista, mutta Åkerlundin äiti sai ylleen herkän keltaisen villatakin. 

“Äiti rakasti sellaista punaista huivia, huivi taiteltiin hiusten yli pään päälle.” 

Hautajaisaamuna Fanny Hedmanille puettiin vielä hame – noin neljä metriä mustaa samettia sisältänyt vaate. 

Hautajaisiin saapui paljon sukulaisia, se on kulttuurille tyypillistä. 

“Ihmisiä tuli kaukaa Ruotsistakin, sillä me olemme kasvaneet kahden kulttuurin välissä ja moni halusi osallistua hautajaisiin.” 

Aikanaan Åkerlundin isän, Viktor Hedmanin, hautajaisiin saapui lähes 600 ihmistä.  

“Äiti pyysi pienet hautajaiset”, Åkerlund nauraa. 

“Vain 200 vierasta.” 

Romanikulttuurissa kuolemaa seuraa perinteisesti kolmiosainen hautaus. Arkkuun laiton yhteydessä vainaja puetaan, asetellaan arkkuun ja viedään kappeliin. Kappelissa lausutaan lyhyt rukous ja hyvästellään vainaja.  

Perinteisesti pidettiin valvojaiset eli kokoonnuttiin yhteen hautajaisia edeltävänä iltana. Tilaisuus oli harras ja sisälsi lauluja, puheita ja hartaushetkiä.  

Nykyään moni saapuu vasta hautajaisten aamuna. Ennen kirkkoon siirtymistä lauletaan yhdessä ja pidetään pieniä puheita.  

Kirkossa otetaan perinteisesti paljon valokuvia perhekunnittain. Siunaus tapahtuu yleisen kaavan mukaan.  

“Minun lapsuudessani arkkuun laittoon osallistuttiin sankoin joukoin. Arkku oli avoinna ja vainajaa sai käydä katsomassa”, Åkerlund sanoo. 

Nykyään suurin osa vieraista saapuu vasta varsinaisiin hautajaisiin. Harva tulee enää molempiin.  

Arkun toivotaan olevan tammiarkku, hyvää ja kestävää puuta. Vainajan mukaan asetellaan kauniita, romaninaisten virkkaamia pitsilakanoita, usein pieni raamattu käsien alle ja mukaan jokin muistoesine. 

“Äiti kun oli kova pesemään hampaita, niin siskoni taisi vitsailla, että mukaan voisi sitten laittaa vaikka sähköhammasharjan”, Åkerlund kertoo. 

Usein vainajan mukaan laitetaan jokin suvulle kuulunut, merkityksellinen koru. 

Sitten siirrytään yhdessä seurakuntatalolle. Tarjolla on usein pitopöytä, jonka antimista vastaavat Åkerlundin mukaan “pääväestön pitämät pitopalvelut, jotka tuntevat romanien tarpeet”. 

“Ruoan on oltava hyvistä aineista tehtyä. Pullat voista ja maidosta, liha hyvää ja tärkeintä on, että mikään ei saa loppua kesken.” 

Mutta myös romanien arjessa tavat muuttuvat: “Hautajaisiin asti yhteisö on surevien tukena. Nykyajan trendi on, että kun hautajaiset ovat ohi, tuki vähenee.” 

“Mutta kyllä tässä kokoontuessa korjaantuu monikin ihmissuhde”, Åkerlund vakuuttaa. 

“Kuoleman äärellä meidän roolimme on tukea vainajan perhettä ja koko yhteisöä”, kertoo Mohamed Osman, Helsinki Islam Keskuksen hallituksen jäsen Pasilan Masjid Al-Huda -moskeijasta. 

“Siinä, missä imaami on lähipiirin henkisenä tukena, me pyrimme auttamaan vainajan valmistelussa ja perheen neuvomisessa. Olemme kädestä pitäen pitämässä perhettä, kunnes ruumis päätyy hautaan.” 

Kun muslimitaustainen henkilö kuolee Helsingissä, on sairaalasta saatava kuolintodistus eli viranomaisen antama tieto siitä, että vainaja saadaan haudata. Sen jälkeen keskus on yhteydessä hautaustoimistoon. Yleensä toiminta tapahtuu yhteistyössä tuttujen toimijoiden kanssa. 

“Me toimitamme tarvittavat dokumentit, ja he varaavat hautajaisajan”, sanoo Osman. 

Muslimivainajien hautaus noudattaa aikataulua, joka on kantakulttuuriin nähden varsin epätyypillinen. “Pyrimme siihen, että vainaja haudataan heti, kun vain on mahdollista.” 

Suomessa jo samana päivänä hautaaminen harvoin onnistuu, sillä byrokratia, ruumiin liikuttaminen ja järjestelyt vaativat aikaa. 

Se on harmillista, sillä profeetta Muhammedin perimätiedon mukaan muslimivainajan ruumista ei saisi antaa lojua osaston vuoteella tai sairaalan kylmiössä. Ihminen tulisi saattaa haudan lepoon mitä pikimmiten. 

“Yleensä meillä ei ole sen suurempia ongelmia”, Osman vakuuttaa, “vain mahdollinen ruumiinavaus voi pidentää prosessia.” 

Normaalisti parin kolmen päivän sisään, enintään viiden päivän kuluessa henkilö saadaan laskettua hautaan. 

“”Meillä ei ollut ennen omaa siunaustilaa ja jouduimme tekemään vainajan pesun, siunauksen sekä käärimisen sairaalassa. Se oli hankalaa, sillä Helsingissä on harvoja sairaaloita, joissa esivalmistelu on mahdollista.”

Kun muslimi kuolee, tulee ruumis pyyhkiä kevyesti. Iholta poistetaan mahdolliset liat ja epäpuhtaudet. Pintapesua seuraa manuaalinen suolentyhjennys, jolloin vainajan vatsaa painellaan ja hänet saatetaan jopa nostaa kevyesti istualleen.  

Ruumis sivellään kulttuurista riippuen tuoksuseoksilla, jotka sisältävät usein myskiä tai agarpuun haketta eli oudi-aromia. Sen tuoksu on monimutkainen, mutta monille nousevat mieleen puu ja savu.  

“Islamissa puhtaus on osa uskontoa. Me peseydymme usein, ja jos vain oma nenä sallii, on hajuvesien käyttö suotavaa. Myös profeetta Muhammed piti tuoksuista”, Osman sanoo. 

Näin ollen myös kuollut henkilö tulee tuoksuttaa, jotta hänen matkansa tuonpuoleiseen jatkuisi puhtaana ja tuoksuvana. Pesun tekee usein imaami ja apuhenkilöt, jotka voivat olla myös perheenjäseniä.  

Pesun jälkeen ruumis kääritään valkoisiin liinoihin, miehet kolmeen ja naiset viiteen käärinliinaan. Koko keho kääritään sukupuolesta riippumatta niin, että kasvot ja jäävät näkyville. 

Sen jälkeen vainaja on valmis kuljetettavaksi.  

Myös tässä kohtaa suomalainen muslimivainaja poikkeaa kansainvälisesti. Muualla maailmassa ruumista ei laiteta arkkuun lainkaan, sillä kuolleen on oltava mahdollisimman lähellä maata ja hiekkaa. Suomessa arkun vaatii laki. 

Arkussa vainaja käännetään oikealle kyljelle ja kasvot asetellaan kohti Mekkaa. 

Suomessa vainaja saatetaan hautaan, joka on syvä kuoppa. Muualla maailmassa syvän kuopan kylkeen taas kaivetaan toinen kuoppa, eräänlainen syvennys, jonne ruumis asetellaan. 

Osmanin mukaan syvennyksen merkitys on turvata ruumista, etenkin mikäli arkkua ei ole niin, ettei ruumiin päälle heitetty painava hiekka murskaa vainajaa. 

“Islamilaisessa viitekehyksessä ja etenkin somalialaisessa kulttuurissa kuolema ei ole vain perheen vaan koko yhteisön asia. Kun joku yhteisömme sisällä kuolee, lähtee viesti eteenpäin somen kautta.” 

Jotta mahdollisimman moni löytäisi hautajaisiin. 

“Keskus vuokraa yleensä kolme bussia, jotka lähtevät Helsingin suurimmista moskeijoista Itäkeskuksesta, Pasilasta ja Myyrmäestä tai Lönnrotinkadulta. Rukoushuoneet ja keskukset tekevät näissä asioissa yhteistyötä, jotta koko yhteisö saadaan liikkeelle.” 

Jokaisella muslimilla on oikeus saada toiset muslimit saattamaan hänet haudan lepoon. Toisin sanoen jokaisen muslimin velvollisuus on myös olla paikalla saattamassa oma veli tai sisar hautaan. 

“Hyvästely ja hautaan saattaminen on uskonnon osa, tapa kerätä hyviä tekoja, joita kutsumme nimellä ajir. Sellaisia kuin myös paasto ja vaikkapa almujen antaminen ovat.” 

Hautausmaalla käyminen on hyvä hetki reflektoida myös omaa kuolevaisuuttaan. Ajankohtia, jolloin jokainen muslimi voi niin ikään korjata omaa elämän polkuaan. 

“Kuolema on muistutus elämän tärkeydestä ja sen aikana tehdyistä valinnoista. Jokainen meistä kuolee jossain vaiheessa”, Osman muistuttaa. 

Hautausmaalla kerääntyvät muslimiperinteen mukaisesti jopa sadat ihmiset. 

Arkun äärelle keräännytään lausumaan imaamin johdolla vainajanrukous. Sen tarkoituksena on anoa Jumalalta anteeksiantoa vainajan puolesta. 

Sitten arkku lasketaan maahan.  

Lopuksi imaami vielä kysyy, onko yhteisöllä jotain pyydettävää tai kerrottavaa vainajan perheelle. Se voi olla vaikkapa omaisuutta, velkaa, esineitä tai rahaa. Mitä tahansa, mikä voisi jäädä hampaankoloon. 

“Usein muistutetaan maallisista asioista, kuten rahaveloista”, Osman sanoo. “Jumala antaa kyllä kaiken anteeksi, mutta ihmisiä kohtaan tehdyt synnit on sovitettava erikseen. Ihmisiltä on pyydettävä anteeksiantoa ja velat on maksettava, jos on lainattu toisten omaisuutta.” 

Usein selvittelyt tehdään perheen toimesta myöhemmin yhteydenotolla.  

Islamilaisessa perinteessä hautaa ei tule korostaa, sillä kuoleminen on luonnollinen asia. Viimeistä lepopaikkaa ei siis koristella kukkasin tai kohoteta. Osmanin mukaan jonkin pienen merkin voi jättää, jotta muistaa, missä oma vainaja makaa, mutta pröystäilyyn ei ole varaa. 

“Profeetta Muhammed on kuitenkin kehottanut meitä käymään hautausmaalla vierailemassa kuolleiden luona, sillä menehtyneet kyllä kuulevat meidät. Siksi aina kun kävelemme haudan ohi, on meidän tervehdittävä heitä.” 

Assalamu alaikum, vierailijat toivottavat, kuten profeetta on opettanut. Eli: “Rauha olkoon teidän kanssanne.”