Kun astun sisään Neema Craftsiin, käsityöliikkeeseen ja työpajaan, joka sijaitsee Iringan kaupungissa Tansanian keskiosassa, luovuus vetää minua välittömästi puoleensa. Liike on täynnä kauniisti valmistettuja huonekaluja, käsin ommeltuja laukkuja, onnittelukortteja ja kankaalle painettuja tuotteita.
Neema Crafts, jonka perusti Ruahan anglikaaninen hiippakunta vuonna 2003, työllistää yli 120 kuulo- ja näkövammaista sekä muulla tavalla toimintarajoitteista ihmistä. Se paikka, jossa yhteiskunnan marginaaliin työnnetyt ihmiset ovat keskiössä.
Vuoden 2022 kansallisen väestölaskennan mukaan noin 11 prosenttia Tansanian väestöstä, viisi miljoonaa ihmistä, on vammaisia henkilöitä. Comprehensive Community Based Rehabilitation Tanzania (CCBRT) -järjestön vuoden 2023 raportin mukaan vain 3,1 prosenttia heistä on palkkatyössä. Monet vammaiset tansanialaiset elävät köyhyydessä ja heidän pääsynsä koulutuksen ja tuen piiriin on haasteellista.
Yksi muutosta ajavista on Tumaini Mdegela, rauhallinen ja vaikuttavasti artikuloiva nainen, jonka tie tähän pisteeseen on vaatinut sitkeyttä ja itseluottamusta.
Ilulassa, Iringassa, syntynyt Mdegela tuli äidiksi jo yläasteella. Hän joutui lopettamaan koulunkäynnin voidakseen kasvattaa lastaan. Saadakseen tuloja hän myi makeisia sekä apinanleipäpuusta (baobab) tehtyjä välipaloja. Kaksi vuotta myöhemmin hän palasi kouluun ja suoritti sen loppuun.
Lokakuussa 2013 Mdegela hän meni työhaastatteluun Neema Craftsiin. Vaikka hänellä ei ollut virallista työkokemusta, hänen kommunikaatiotaitonsa erottautuivat edukseen ja hänet palkattiin liikeen kassalle.
Se oli käännekohta Mdegelan elämässä.
”Ansaitsemani palkka mahdollisti lapseni kasvattamisen. Nyt se auttaa minua maksamaan hänen koulumaksujaan. Lapseni on kolmannella luokalla (vastaa Suomessa 9. luokkaa)”, hän sanoo.
”Se mahdollisti myös muuton tuettuun asuntoon sekä elinkustannusteni merkittävän vähenemisen.”
Mdegela osallistui vuonna 2016 koulutukseen, jossa keskityttiin räätälöintiin, korttien tekoon ja muihin käsitöihin. Hän eteni Neema Craftissa hankintavastaavaksi, eli työntekijäksi, joka vastaa materiaalien hankinnasta ja varaston seurannasta.
Lapsena Mdegela ja hänen kaksoissisarensa saivat usein osakseen ei-toivottua huomiota. He tunsivat olevansa ulkopuolisia. Kun Mdegela sai oman lapsen, monet epäilivät hänen kykyään toimia äitinä vammaisuuden takia.
”Se oli vaikeaa. Jopa oma perheeni kyseenalaisti pärjäämiseni. Varsinkin, kun en voinut kantaa vauvaani fyysisten rajoitusteni vuoksi eikä minulla ollut varaa palkata apua”, hän sanoo.
Mdegela ei koskaan uskonut saavansa töitä valtiolta tai yksityiseltä sektorilta ulkonäkönsä takia.
”Ajattelin, että ulkonäköni jarruttaisi minua. Ettei minulla olisi tulevaisuutta.”
Hän sanoo, että vielä nykyäänkin jotkut, jotka eivät tiedä mitä hän tekee työkseen, pitävät häntä kyvyttömänä. Häntä pidettiin aiemmin myös sopimattomana kumppanina, koska oletettiin, että hän olisi taakka.
Mutta monien käsitykset ovat muuttuneet.
”Itsenäisyyteni ja taloudellinen vakauteni ovat ansainneet minulle kunnioitusta ja jopa kiinnostusta ihmisiltä, jotka aiemmin jättivät minut huomiotta”, hän sanoo nauraen.
”Työni on antanut minulle itseluottamusta ja arvoa sekä perheessäni että laajemmin yhteisössä.”
Mdegela osallistuu Neema Craftsin vammaisohjelmiin ja vierailee maaseutukylissä edistääkseen vammaisten osallisuutta ja haastaakseen heihin kohdistuvaa syvään juurtunutta stigmaa.
”Joissakin yhteisöissä vammaisen lapsen saamista pidetään edelleen kirouksena tai huonona onnena. Kannustamme vanhempia näkemään potentiaalin: heidän lapsensa voivat saavuttaa paljon”, hän sanoo.
Mdegela neuvoo muita vammaisia aloittamaan pienimuotoisesta toiminnasta, josta saa tuloja.
”Aloitekyvyn osoittaminen avaa ovia. Kaikki on mahdollista, kunhan on päättäväinen ja luottaa itseensä. Näin murramme myytin, että vammaisuus tarkoittaa täyttä riippuvuutta muista ihmisistä.”
Neema Crafts on esimerkki siitä, mikä on mahdollista, kun tuki ja osallisuus kohtaavat. Yritys tarjoaa tuettua ja esteetöntä asumista. Se on harvinaisuus Tansaniassa, jossa noin 70 prosenttia väestöstä asuu epävirallisilla asuinalueilla, joissa on huono ja esteellinen infrastruktuuri. Vammaisille ihmisille liikkuminen tällaisissa paikoissa on usein haaste.
Koska vammaisilla ihmisillä on usein perheenjäseniä, jotka ovat riippuvaisia heidän tuloistaan, heidän on vaikea välttää kädestä suuhun elämistä. Neema Crafts rakentaakin taloja, jotta se voisi paremmin taata vammaisten ihmisten taloudellisen pärjäämisen.
Myös 29-vuotias Upendo Bosco Sanga työskentelee Neema Craftissa. Hänelle osallistavassa ympäristössä työskentely on ollut mullistavaa.
Sanga menetti suurimman osan kuulostaan saatuaan lapsena aivokalvontulehduksen. Vuosien ajan hän ei kuullut toisella korvallaan mitään ja toisella kuuli vain lähellä olevia ääniä. Se teki koulunkäynnistä haasteellista.
Sanga sai apurahan ja pystyi sen turvin jatkamaan opintojaan. Hän ilmoittautui kuurojen kouluun. Vuonna 2012, ollessaan yläasteella, hänen kuulonsa alkoi palautua toiseen korvaan. Hän siirtyi yleisopetukseen ja oppi puhumaan opettajien ja viittomakielen tulkkien tuella.
Kuten Mdegelaa, Sangaakin aliarvioitiin.
”Kyläni ihmiset eivät uskoneet, että voisin opiskella tai menestyä”, hän sanoo. ”Jopa isäni jätti äitini joksikin aikaa vammaisuuteni vuoksi.”
Valitettavasti hänen tarinansa ei ole ainutlaatuinen. Vuonna 2017 Kilimanjaron alueella tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että vammaisuus perheissä johtaa usein kireisiin ihmissuhteisiin. Isät myös hylkäävät todennäköisemmin äidin ja lapsen.
Tästä huolimatta Sanga suoritti keskiasteen koulutuksen ja jatkoi räätälöintialan ammatillista koulutusta Njomben kaupungissa, josta valmistui vuonna 2019.
Vuonna 2020 hän tapasi kumppaninsa, myös vammaisen henkilön, joka työskenteli Neema Craftsissa. Myöhemmin, kun organisaatio pyysi työntekijöitä suosittelemaan vammaisia puolisoita työntekijöiksi, Sanga palkattiin.
”Minulla oli jo valmiiksi räätälöintitaitoja ja todistus, joten se oli helppo valinta.”
Sanga löysi Neemasta jotain harvinaista: turvallisen, tukevan ja iloisen työympäristön.
”Täällä olemme onnellisia. Autamme toisiamme kaikin mahdollisin tavoin”, hän sanoo.
Työ on tarjonnut hänelle taloudellisen riippumattomuuden ja kunnioitusta.
”Monet ihmiset, jotka ennen katsoivat minua alaspäin, kohtelevat minua nyt arvokkaasti”, hän sanoo ja lisää. ”Yhteiskunnassamme ihmiset kunnioittavat sinua, kun ansaitset tuloja.”
Sangan tarina paljastaa jotain Tansanian yhteiskunnasta: työpaikka tuo ihmiselle kunnioitusta. Mutta kaikkialla Afrikassa monet jäävät edelleen työn ulkopuolelle. Vaikka arviolta 10–20 prosenttia ihmisistä on vammaisia, alle 3 prosenttia työntekijöistä kertoo olevansa vammainen. Tämä tarkoittaa, että miljoonat jäävät työttömiksi, ei siksi, etteivät he pystyisi työntekoon, vaan siksi, ettei heille anneta mahdollisuutta.
Nuorten keskuudessa kuilu on vielä suurempi. Vuoden 2025 alussa Kansainvälisen työjärjestön (ILO) julkaiseman asiakirjan mukaan 52 prosenttia nuorista afrikkalaisista vammaisista ei ollut työelämässä, koulussa tai harjoittelussa, kun taas vammattomien ikätovereiden vastaava luku oli 27 prosenttia.
34-vuotiaan Kennedy Kalesin ongelma ei koskaan ollut taito – se oli poissulkeminen.
Kalesi kouluttautui puusepäksi, mutta kamppaili työllistymisen kanssa. Koska häntä ei palkattu töihin eikä hänellä ollut pääomaa yrityksen perustamiseen, hän lähti kotikyläänsä Pawagaan, Iringaan, jossa alkoi viljellä pienimuotoisesti riisiä. Työ oli uuvuttavaa ja tulot epävarmoja.
Kalesin elämä muuttui vuonna 2015, kun Neema Crafts tarjosi hänelle töitä kankaanpainajana. Vaikka se ei ollut Kalesin alaa, se tarjosi hänelle vakautta ja tarkoitusta.
”Työskentelin kaksi vuotta ennen kuin terveysongelma pakotti minut palaamaan kotiin”, hän sanoo viittomakielellä, jonka Mdegela tulkkaa.
”Onneksi toivuin ja pystyin palaamaan.”
Koska Kalesi on viittomakielinen, hän kohtaa päivittäin kommunikaatio-esteitä.
”Useimmat julkiset palvelut eivät tarjoa palvelua viittomakielellä. Se tekee tiedon saamisesta erittäin vaikeaa”, hän sanoo.
Kalesin serigrafiatyöpajan, jonka henkilökunta koostuu kokonaan kuuroista käsityöläisistä, kyltissä lukee ”Mimi ni kiziwi” (”Olen kuuro”). Seinälle on liimattu käsin kirjoitettuja motivaatiojulisteita. Yksi niistä erottuu muista: ”Leiki palkallasi, mutta älä leiki työllä, josta saat palkkaa.”
Kalesi sanoo, että työ on antanut hänelle jotain, mitä monilta vielä puuttuu – mahdollisuuden elää ihmisarvoisesti.
”Minulle tuo iloa se, että minulla on varaa asioihin, vaikka monilla kaltaisillani ei ole”, hän kertoo.
ILO:n vuonna 2024 tekemän tutkimuksen mukaan vammaiset ihmiset ansaitsevat keskimäärin 12 prosenttia vähemmän tunnissa kuin ikätoverinsa. Alhaisen ja keskitulotason maissa palkkaero voi olla jopa 26 prosenttia. Lähes puolissa tapauksissa palkkaero ei selity pätevyydellä, mikä viittaa syvään juurtuneeseen syrjintään.
Silti monet, kuten Abimeleck Benjamin Chaula, haastavat oletuksia ja ennakkoluuloja. Nyt 60-vuotias Chaula sairastui polioon kolmevuotiaana. Polio vei osan hänen liikuntakyvystään. Vaikka Chaula suoritti kauppatieteiden tutkinnon, hän etsi työtä 14 vuotta – tuloksetta.
Selviytyäkseen Chaula korjasi kenkiä. Vuonna 2005 ystävä kertoi Chaulalle Neema Craftsista. Hän liittyi kutomaosastolle ja löysi paikan, jossa vain hänen taidoillaan oli merkitystä.
Nykyään Chaula johtaa osastoa. Hän kutoo huiveja, lautasliinoja ja tabletteja tarkasti. Hän elätti kolme lastaan ja on nyt ylpeä isoisä ja mentori uusille työntekijöille.
”ihmiset näkevät luomuksemme, he eivät näe vammaisuutta, he näkevät taitoa”, hän sanoo.
Chaula, joka johti vuosina 1987–1995 CHAWATAn, Tansanian liikuntavammaisten yhdistyksen, Iringan osastoa, uskoo, että nyt on aika toimia, ei vain puhua.
”Hallituksen tulisi panna täytäntöön asiat, jotka ovat säilöneet asiakirjoihinsa. Heidän on herätettävä ne eloon”, hän sanoo.
Tansania on ratifioinut kansainvälisiä sitoumuksia, kuten YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen, mutta sen täytäntöönpano on viivästynyt. Tansaniassa vuonna 2010 voimaan tullutta vammaislakia, joka velvoittaa organisaatioita työllistämään vähintään kolme vammaista henkilöä jokaista kahtakymmentä työntekijää kohden, ei usein huomioida.
Syrjintä ja poissulkeminen siis jatkuvat.
”Monilla nuorilla vammaisilla on korkeakoulututkinto, mutta he eivät vieläkään löydä töitä”, lausui Jane Maila CHAWATAsta toukokuussa 2024 Vammaisuus ja taloudellinen osallisuus -foorumissa.
ILO:n vuoden 2024 tutkimus osoittaa, että vammaiset henkilöt työskentelevät todennäköisemmin epävirallisesti tai perustavat yrityksiä pakon sanelemana. Vaikka itsenäinen ammatinharjoittaminen tarjoaa vapautta, se on monelle viimeinen keino saada tuloja.
Tansanian työnantajien liiton (ATE) isännöimän kansallisen yritys- ja vammaisverkoston (NBDN) lanseerauksessa maaliskuussa 2025 ILO:n Itä-Afrikan aluejohtaja Caroline Khamati Mugalla tunnisti kaksi merkittävää työllistymisen estettä: asenteen ja ympäristön.
Neema Crafts osoittaa, että molemmat voidaan muuttaa. Sen suurin voimavara ei ole sen tuotteet – se on ihmiset.
Kuten Mdegela sanoo: ”Vammaisuus ei tarkoita riippuvuutta. Jos meille annetaan mahdollisuus, voimme tehdä enemmän kuin kukaan odottaa. Nyt he näkevät, mihin pystymme.”
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden kirjeenvaihtaja Tansaniassa.